Kun minulta kysyttiin 1980-luvun lopulla, mikä olisi sopiva rangaistus, jos jäisin viimeiseksi legendaarisen Äänekosken Sarjakuvaseuran kesäveikkauksessa, lupasin käydä katsomassa pesäpallo-ottelun. En sijoittunut viimeiseksi, vaan voitin koko kisan – kiitos pitkälti Aki Pöntisen antaman vihjeen, että Alajärven Ankkurit voittaisi kaudella 1988 Suomen mestaruuden. Ankkurit voitti ja minä voitin 72 pulloa Koskenkorvaa.
Olin jalkapallomies, ja olen sitä edelleenkin, mutta toukokuussa 1992 tapahtui jotakin. Menin katsomaan Pihkalaan Hyvinkään Tahkon ja Kiteen Pallon välistä ottelua. Siinä ottelussa oli kaikki. Oli loistava ja mukaansa tempaava ottelutapahtuma ja oli kiihkeä ottelu, jossa Kari Kuusiniemi sai punaisen, Pöntisen Akin päälle syljettiin ja Tahko nousi 3–11-tappioasemasta 16–14-voittoon. Välillä tuntui, että toinen toisissaan kiinni istunut 2000-päinen yleisö oli ottelun kiihkeyden ja hurjan discojumputuksen piiskaamina jonkinlaisessa transsitilassa. Tai ei tuntunut. Transsissa ne olivat.
Käännyin sinä iltana värikkäälle tielle – ja olen sillä tiellä edelleen.
En ole pelannut pesäpalloa itse kuin koulussa mustavalkoaikana. Olen kuitenkin seurannut pesäpalloa median silmin kesästä 1992 lähtien. Nostimme seuraavana vuonna pesäpallon Veikkaaja-lehdessä neljänneksi päälajiksi jalkapallon, jääkiekon ja ravien lisäksi. Syksyllä 1994 olimme jo sellaisessa lennossa, että palkkasimme kokopäiväiseksi pesäpalloanalyytikoksi Pekka Arffmanin ja seuraavana keväänä pesäpallotoimittajaksi muuan nuoren miehen Oulusta, Jari Kupilan. Kupilan ainoana tehtävänä oli kirjoittaa pesäpallosta.
Monet sanoivat, että olin hullu. Varmaan olinkin, mutta pesäpalloon satsaaminen oli puhtaasti kaupallinen ratkaisu. Kun tutkimme kesällä 1996 ihmisten syitä tilata Veikkaajaa, 24 prosenttia tilaajista piti tärkeimpänä syynä sitä, että kirjoitimme pesäpallosta. Se oli kova luku, kun ottaa huomioon, että Veikkaajan levikki oli silloin yli 85 000 ja lukijamäärä yli 360 000.
Emmekä me olleet ainoita. MTV näytti Helsingissä pelattuja otteluita prime time -aikaan ja katsojamäärät liikkuivat yli 300 000 katsojan luokassa, kun Veikkausliigan otteluissa 100 000 tv-katsojan rajan rikkominen oli tiukassa. Ja mikä vieläkin yllättävämpää – myöskään jääkiekon SM-liigan ottelut eivät lyöneet pesäpallon katsojamääriä ennen kuin finaalipeleissä.
Myös lehdet seurasivat pesäpalloa laajasti. Hese Hyvärisen ja Jari Rahikaisen kaltaiset toimittajat pitivät pesäpalloa näkyvästi esillä iltapäivälehdissä ja Hesari kirjoitti jokaisen kierroksen jokaisesta ottelusta vähintään lyhyen otteluraportin. Sen päälle tulivat maakuntalehtien ja paikallisradioiden pesäpalloseuranta sekä tietenkin Radio Suomen pesäpallokierros.
Me kaikki tiedämme mitä pesäpallolle tapahtui elokuisena torstaina 1998 ja millaisia vaikutuksia sillä oli pesäpallolle ja pesäpallon asemalle mediassa. Kun tilaisuus tuli iskeä pesäpalloa, sitä myös surutta iskettiin.
Pesäpallolla oli ollut toki omat vastustajansa jo aiemmin ja se herätti voimakkaita ristiriitoja. Oltiin joko pesäpallon puolella tai sitä vastaan. Kun kysyimme samaisessa tutkimuksessa Veikkaajassa kesällä 1996, mitä haluaisit pois lehdestä, pesäpallo oli listan kärjessä. Vaikka ristiriita oli odotettua suurempi, ei se meitä hetkauttanut. Meitä kiinnosti pesäpallon suosio ja mikä oleellista, se potentiaali, joka pesäpalloon liittyi.
Potentiaali, joka kannattaa hyödyntää
Myös nyt, 25 vuotta myöhemmin, pesäpallon kannattaa katsoa lajina ennen muuta potentiaaliinsa.
Viime kesä oli koronakriisistä huolimatta pesäpallon kannalta hieno kesä. Pesäpallon ympärillä tapahtui paljon positiivisia asioita niin kentällä kuin niiden ulkopuolella, mutta tärkein johtopäätös viime kesästä oli – ainakin tällaisen ulkopuolisen tarkkailijan silmissä – juuri potentiaalin kasvava kumina. Jos pesäpallo olisi tulivuori, ihmisiä evakuoitaisiin lähikylistä ja vähän kauempaakin nyt kovaa vauhtia.
Pesäpallorumpujen kuminan kasvu näkyi myös meillä Elmossa. Luvut eivät toki ole suoraan vertailukelpoisia muiden lajien kanssa, koska testasimme viime kesänä pesäpallossa laajemminkin sitä, miten meidän pitäisi Elmon liiketoiminta rakentaa. Siksi satsasimme pesäpalloon verkossa enemmän kuin muihin lajeihin yhteensä, mutta tulokset olivat silti tyrmääviä: viime vuoden 50 suosituimman nettijutun listalla oli 43 pesäpallojuttua. Suosituin ei-pesäpallojuttu oli sijalla 9.
Analytiikkamme mukaan aktiivisesti pesäpalloa seuranneen yhteisön koko oli yli 20 000 lukijaa ja satunnaisesti juttuja lukeneiden määrä noin 45 000. Juttujen lukijamäärät olivat keskimäärin jopa kolminkertaisia vanhan Urheilulehden netin lukijamääriin verrattuna.
Miesten finaalit vapailla kanavilla näyttäneen Jimin kaksi katsotuinta ohjelmaa viime syyskuussa olivat miesten ensimmäinen ja kolmas finaaliottelu. Ratkaisevaa kolmatta finaalia katsoi Finnpanelin mukaan parhaimmillaan 292 000 katsojaa ja keskikatsojamäärä oli 133 000 katsojaa. Sen päälle tulivat vielä Ruutu+:n katsojat, joita arvioitiin olleen reilut 20 000.
Fanikameroiden taikaa
Yksittäisten otteluiden huippulukuja tärkeämpää viime kaudessa oli kuitenkin se, mitä tapahtui suurten otteluiden takana. Ruutu ja Ruutu+ näyttivät kauden aikana 62 suoraa ”päälähetystä” ja sen lisäksi Fanikamerat seurasivat kaikkia muita Superpesis-otteluita.
Ja juuri täältä, suorista lähetyksistä ja niiden takaa, löytyy pesäpallon potentiaali.
Ruutu+:lle on annettava tunnustus siitä, että päälähetykset olivat erinomaisesti toteutettua. Se ei tekijät tietäen ollut yllätys. Se sen sijaan oli, mitä on tapahtunut Fanikamera-lähetyksissä.
Olin alkuun skeptinen, onko Fanikameroissa järkeä, mutta mielipiteeni on muuttunut. Niissä ei ole vain järkeä. Niissä on pesäpallon kannalta suuri ja moniin muihin lajeihin verrattuna ainutlaatuinen mahdollisuus.
Ihmisten mediaseurannassa on tapahtunut radikaali muutos. Liikkuvan kuvan ei tarvitse enää olla laadultaan huippukalliisti tuotettua ultrapriimaa, vaan nykyisenä mobiiliaikana riittää vähempikin. Jopa maailman suurimmat tv-kanavat CNN:stä, SkyTV:stä ja BBC:stä lähtien lähettävät uutislähetyksissään surutta puhelimella tai tietokoneella kuvattua kuvamateriaalia, jonka tekninen laatu olisi saanut entisaikojen tv-ihmiset tukehtumaan pullaansa.
Pesäpallon onni on, että sitä pystyy seuraamaan jopa yhden kameran kautta. Alkuun yksikameraisuus vaati totuttelua, mutta nyt joissakin lähetyksissä haittasi enemmän kaksikameraisuus, jos se oli käytössä.
Fanikamera-lähetyksien varsinainen potentiaali piilee kuitenkin kokonaisuudessa. Siinä, että otteluista saa live-kuvan lisäksi selostuksen.
Seuraan itse sattuneesta syystä Kiteen Pallon otteluita edelleen suurennuslasilla, mutta viime kesän varsinainen löytöni oli Kempeleen Kiri. Voin sanoa suoraan, että jäin koukkuun Iiro Åmanin ja Juha-Matti Rannan selostuksiin, ja seurasin usein Kempeleen kotiotteluita vain siksi, että herrat olivat äänessä.
Toinen viime kesän huippupari oli Kiteen otteluita selostaneet Otto Halttunen ja Pasi Pirinen.
Åmanin, Rannan, Halttusen ja Pirisen selostuksissa koukuttavinta ja hienointa oli se, millaisen lisäarvon he toivat otteluihin. Eivätkä vain otteluihin, vaan koko pesäpallon seuraamiseen. On totta, että ottelut ovat pesäpallon ja kaikkien joukkuepelien suola ja ydin, mutta lajin todelliseen suuruuteen tarvitaan suurempi merkitysarvo.
Kun A-lehdet osti aikoinaan Urheilulehden 2002, A-lehtien omistaja ja HJK:n puheenjohtaja Olli-Pekka Lyytikäinen kysyi ennen kaupantekoa, mikä rooli Urheilulehdelle jää, kun esimerkiksi hän näkee kaikki HJK:n ottelut livenä joko paikan päällä tai televisiosta. Vastasin, että jos kaikki HJK:n vuoden aikana pelaamat ottelut laskee ajallisesti yhteen, ne mahtuvat tuntimäärällisesti 72 tuntiin eli kolmeen vuorokauteen.
”Meidän roolimme rakentuu 362:lle jäljelle jäävälle vuorokaudelle”, sanoin.
Ja sitten käteltiin.
Elämää suuremmaksi lajiksi
Fanikameran ja Ruudun lähetykset ovat pesäpallolle valtava rikkaus ja mahdollisuus, mutta pesäpallossa piilevän laajemman potentiaalin räjäyttäminen vaatii enemmän. Se vaatii juuri tuota merkityksen lisäämistä pesäpallolle ja pesäpalloseuroille. Sitä että pesäpallolla ja pesäpalloseuroilla on ihmisten elämässä suurempi merkitys kuin vain se, kuka voittaa syksyllä naisten tai miesten Suomen mestaruuden.
Åmanit, rannat, halttuset ja piriset ovat loistavia esimerkkejä siitä, miten merkitystä luodaan. Heidän selostamansa ja kommentoimansa Fanikamera-lähetykset ovat enemmän kuin pesäpallo-otteluita. Ne ovat mielenkiintoisia kuvallisia ja kerronnallisia tarinoita pesäpallosta. Lähetyksen aikana kerrotaan toki siitä, kuka löi minnekin ja kumpi joukkue johtaa, mutta samalla kerrotaan paljon suuremmista asioista: pelaajista, pelinjohtajista, seuroista, pelistä, taktisista hienouksista, tulevaisuuden lupauksista ja historiasta – eli kaikesta siitä, mistä pesäpallon hienous ja syvyys on tehty.
Elämä olisi helppoa, jos asiat saataisiin valmiiksi sormia napsauttamalla. Ei saada.
Jokainen pesäpalloseura tekee Fanikamera-päätöksensä omista taloudellista lähtökohdistaan, mutta olisi pesäpallon kannalta suuri voitto, jos kaikki Superin seurat tekisivät sen, mitä Kempeleen Kiri, Kiteen Pallo ja muutamat muut seurat ovat jo tehneet – satsaisivat Fanikamera-otteluiden selostuksiin ja kommentoimiseen. Jo tällä kaudella. On vaikea uskoa, että selostajan ja kommentaattorin hankinta olisi niinkään rahakysymys kuin tahtokysymys.
Vaikka olenkin hehkuttanut Fanikamera-lähetysten ja Ruudun merkitystä, kysymys on vain yhdestä mediarintamasta, jolla on saatu aikaan erinomaisia tuloksia ja saadaan vuorenvarmasti jatkossakin.
Toinen välttämätön rintama on perinteinen media.
Olen tehnyt urheilumediaa – käsittämättömältä tuntuvat – 30 vuotta. Yksi pesäpallonäkyvyyden haaste ja ongelma on se, että varsinkin pääkaupunkiseudun suurissa medioissa pesäpallo on toimitusten arvomaailmassa lapsipuolen asemassa. Varmasti pesäpallon merkitystä ja roolia on mietitty strategisessa mielessä monissa toimituksissa, mutta uskallan väittää, että kysymys on silti ollut pitkälti yksittäisten toimittajien tai avustajien innostuksesta pesäpalloa kohtaan. Tai sen puuttumisesta.
Suurten mediatalojen urheilutoimitukset ovat enemmän tai vähemmän jalkapallomielisten toimituksia. Toki kyytiin mahtuu myös intohimoisia jääkiekkomiehiä, mutta jalkapallo on silti suomalaisten urheilutoimitusten valtionuskonto.
Enkä syytä tässä muita. Palkkasin aikoinani Veikkaajan ja Urheilulehteen 21 vuodessa vain kaksi vakkaritoimittajaa, jotka eivät olleet kiinnostuneet jalkapallosta pätkänkään vertaa. Kaikki muut – Kupilaa myöten – olivat sydämessään jalkapallofanaatikkoja.
Kädet pystyyn vai saveen?
Pesäpallon kannalta kysymys kuuluu, voidaanko asialle tehdä jotakin?
Vastaan, että ainakaan ei kannata nostaa käsiä pystyyn ja luovuttaa.
Valitettavasti tie ei ole helppo, eikä nopea. On myös tiedostettava, että kysymys on eräänlaisesta muna-kana-kierteestä. Mitä paremmin pesäpallolla menee, sitä näyttävämmin myös media seuraa pesäpalloa – ja mitä enemmän media seuraa pesäpalloa ja luo sitä kautta pesäpallolle merkitystä, sitä paremmin myös pesäpallolla menee.
Ensimmäinen askel on se, ettei asioiden parantamista kannata jäädä odottamaan. On oltava itse aloitteellinen. Tiedän, että se, mitä nyt sanon, ei ratkaise kaikkia pesäpallon haasteita eikä edes kaikkia pesäpallon medianäkyvyyden haasteita, mutta heitän muutaman konkreettisen ajatuksen, joka ainakin median kannalta olisi tervetullut parannus.
Valokuvat:
En halua viedä kenenkään valokuvaajan pöydästä leipää, mutta karu tilanne on tällä hetkellä se, että pesäpallosta on vaikea saada painokelpoisia kuvia mediaan. Ja kun ei ole valokuvia, ei ole helppo tehdä juttujakaan. Kuva tyhjästä syöttölautasesta ei innosta ketään. Ei medioitakaan.
Totta kai kysymys on median ongelmasta, mutta jos Aapo Komulaisesta ei löydy valokuvaa, on se myös pesäpallon ongelma. Esimerkiksi me Elmossa löysimme Aaposta ensimmäiset ja ainoat kuvat Sotkamon Jymyn kuvapankista – mistä kiitos Jymylle –, kunnes pääsimme kuvaamaan Jymyn ottelua ja Aapoa.
Mitä siis kannattaisi tehdä? Vastaus: rakentaa kaikista Superpesis-joukkueista miehissä ja naisissa kunnollinen, pelitilannekuvista tehty, ja tarpeen mukaan päivittyvä, kuva-arkisto median käyttöön – ja kertoa jokaisella medialle, että tällainen kuva-arkisto on käytössänne, olkaa hyvä. Toki tarjolla on nytkin erilaisia kuvapankkeja, toiset parempia ja toiset huonompia, mutta yksi yhtenäinen tasokas kuvapankki Superpesiksen sivuille tai seurojen omille sivuilla olisi kova sana. Huippupesiksen kuvapankki (https://huippupesis.kuvat.fi/) on lähtökohtaisesti juuri oikeanlainen kuvapankki, mutta sen sisältö on vielä epätasainen. Korostan vielä, että tällaisen kuvapankin ei tarvitse palvella kierroskohtaisesti, mutta minimivaatimus olisi, että jokaisessa seurassa joku kantaisi huolta siitä, että sieltä löytyy kauden aikana otettuja pelitilannekuvia jokaisesta oman joukkueen pelaajasta vähintään yksi.
Mistä rahat?
Väitän jälleen, että kysymys on enemmän tahdosta laittaa asia kuntoon kuin rahasta. Seuroilla on hyvät suhteet paikallisiin medioihin ja osalla seuroilla on jo nyt hyviä omia kuvaajia. Lisäksi Suomessa on myös muutama erinomainen pesäpalloa kuvaava ammattikuvaaja, kuten Elmeri Elo, Petri Saarelainen ja Juha Tamminen, joiden kanssa voisi varmasti neuvotella tarvittaessa myös yhteisestä kuvapaketista. Ja uskoisin, että inhimillisin kustannuksin.
Videoklipit:
En tiedä tarkkaan, mitä Ruutu-sopimus sallii ja mitä ei, mutta olen vakuuttunut, että media käyttäisi yhä kasvavalla vauhdilla myös videoklippejä hienoista suorituksista ja otteluiden ratkaisuhetkistä. Toki näitä klippejä kannattaa ja pitää jatkossakin jakaa myös sosiaalisessa mediassa ja mediat voivat upottaa kyseisiä someklippejä sivuilleen, mutta olen vakuuttunut, että suora toiminta olisi tehokkaampaa – ja antaisi pesäpallon tavasta hoitaa asioita positiivisen kuvan. Vaikka medioissa ymmärretään strategisten kysymysten päälle, kysymys on silti aina myös inhimillisistä henkilösuhteiden hoidosta ja toimittajien henkilökohtaisista ratkaisuista. Niihin kannattaa aina satsata, suoraan ja rohkeasti.
On myös hyvä tiedostaa, että mediatalot ovat myös valmiita maksamaan liikkuvasta kuvasta – kunhan ne näkevät sillä arvoa. Esimerkiksi me maksoimme Urheilulehdessä aikoinaan jääkiekon SM-liigan maalikoosteista 20 000 euroa vuodessa, vaikka emme rahassa uineetkaan.
Tässä asiassa kannattaisi myös katsoa mallia naapurista – Veikkausliigasta, joka jakaa ilmaiseksi ottelukoosteet, maalikosteet ja jopa haastatteluja medialle mediapankistaan, jonne mediat pääsevät Veikkausliigalta saamilla tunnuksilla silloin kuin haluavat.
Sisältö:
Urheilumediassa on puhuttu paljon siitä, onko urheilu viihdettä vai urheilua – ja missä median kannalta kulkee painotuksen raja. Jokaisella medialla on oikeus tehdä sellaisia ohjelmia kuin he itse haluavat, mutta karsastan yhä yleistyvää puhetta siitä, että urheilumedian pitäisi olla pelkkää viihdettä. Varmasti isoilla massamedioilla – lähinnä vapaasti katseltavilla tv-kanavilla – pitääkin olla viihteellinen painotus, mutta se ei tarkoita, että kaikkien pitäisi tehdä urheilussa pelkkää viihdettä ja hömppää. Myös asiasisällölle löytyy katsojansa ja lukijansa.
On myös hyvä kysymys, mikä on hyvää viihdettä urheilussa. Kempeleen ja Kiteen Fanikamera-lähetykset ovat itse asiassa erinomaista viihdettä, samoin Ruutu+:n useimmat lähetykset, vaikka niissä kaikissa puhutaankin kovaa asiaa. Samoin Sami Jauhojärven kuunteleminen Ylen hiihtolähetyksissä tai Aki Kauppisen snooker-selostukset ovat silkkaa viihdettä, vaikka lajista puhutaan syvällisesti ja asiantuntevasti. Myös Elmon verkkojuttujen suosio kertoo siitä, että vahvalla asiasisällöllä on lukijansa.
Kysymys on vain siitä, mitä ja miten tv-lähetyksissä puhutaan tai jutuissa kirjoitetaan; onko puhe ja teksti kuivaa ja mielipiteetöntä lajijargonia, vai onko kieli sellaista, että sitä ymmärretään – ja uskalletaanko asioista puhua suoraan; Jos maito on lämmintä, sanotaanko silloin, että maito on lämmintä vai, että maito terveellistä, koska ihminen tarvitsee kalsiumia.
Media:
Pesäpallo voi tehdä vielä paljon pesäpallon näkyvyyden parantamiseksi omissa kanavissaan. Fanikamera-lähetysten kehittämisen lisäksi yksi erinomainen kehitysaskel on ollut tv-ohjelmien kaltaisten formaattien tekemisen lisäksi otteluraporttien ja jopa otteluanalyysien julkaiseminen seurojen omilla verkkosivulla ja sosiaalisessa mediassa.
Tällaista sisällöntarjontaa kannattaa ilman muuta lisätä, mutta seurojen omassa viestinnässä on yksi ymmärrettävä ongelma – se, ettei ohjelmissa ja jutuissa voida aidosti ottaa kantaa asioihin ja puhua asioista sataprosenttisen rehellisesti.
Otan täysin kuvitteellisen esimerkin: jos esimerkiksi Aapo Komulaisen kausi ei alkaisikaan niin loistavasti kuin mitä viime kauden perusteella odotetaan, mitä Sotkamon Jymyn sivuilla siitä kirjoitettaisiin? Sanottaisiinko, että Jymyllä on iso ongelma lautasen äärellä vai sanottaisiinko, ettei mitään ongelmaa ole tai siitä vaiettaisiin kokonaan?
Jos viestintä on hajutonta, mautonta ja väritöntä, millaisen kuvan se antaa koko lajista?
Tiedän, että meitä – niin aikoinaan Veikkaajaa kuin Urheilulehteä ja nyt Elmoa on – on syytetty kriittisyydestä. Mutta entä jos vastakkain pantaisiin kaksi arvoa: se, että asioista kerrotaan totuudenmukaisesti tai asioita silotellaan tai niistä jopa valehdellaan päin näköä. Kumman valitsisitte?
Jos joku luulee, että kysymys on kärjistetystä vastakkainasettelusta, hän erehtyy. Olen törmännyt kymmeniä ellen jopa satoja kertoja urani aikana siihen, että valmentajat, pelinjohtajat ja pelaajat sanovat lehdistötilaisuuksissa ja kameroiden edessä yhtä, mutta sen jälkeen kahdenkeskisissä keskusteluissa toista.
Valmentajilta, pelinjohtajilta, pelaajilta ja seuroilta ei voida vaatia, että he esimerkiksi kritisoisivat rehellisesti ja tarvittaessa jopa kovalla kädellä pelaajiaan ja valmentajiaan julkisesti. Ei se ole heidän tehtävänsä.
Mutta mikä on median tehtävä? Pyrkiä totuuteen vai vääristellä totuutta – joko tietoisesti tai tiedostamatta?
Tästä päästäänkin taas konkretiaan. Mitä pesäpallo voisi tehdä sen eteen, että mediassa ymmärrettäisiin peliä ja pesäpalloa paremmin ja sitä kautta pelistä löydettäisiin paremmin ja enemmän puheenaiheita ja jutunaiheita, joissa palaisi samanlainen intohimo ja kiihko kuin urheilussa itsessään.
Ratkaisu ei ole se, että seurat alkaisivat tarjota juttuja ja analyysejä medioille, koska se olisi samaa viestintää mitä he tekevät omissa kanavissaan muutenkin. Se, mitä sen sijaan pesäpallo voisi tehdä, olisi ottaa yhteyttä karihakkaraisen näköisiin lajiasiantuntijoihin ja piirtää heidän eteensä kuvan, jossa karihakkaraisesta tulisi paikallisen tai jonkun muun median ”neuvonantaja” joko omalla nimellään tai kaikessa hiljaisuudessa. Eli jos Jymylle tulisi kesällä lukkariongelma, hakkaraisen näköinen asiantuntija avaisi Kainuun Sanomille tai Hesarille – vaikka vain taustaksi –, että Jymyllä on käsissään nyt lukkariongelma; se johtuu tästä, näkyy näin pelissä ja Jymyn vaihtoehtoina on nyt tehdä näin tai kokeilla Aatu Saastamoista lukkarina.
Olisiko tämä sitä kuuluisaa omaan pesään kusemista?
Varmaan olisi pienessä kuvassa ja lyhyellä tähtäimellä, mutta jos omaan pesään kusemalla – käänteisessä mielessä – estetään metsäpalon syttyminen, silloin kuseminen kannattaa. Ja tässä tapauksessahan kysymys olisi – jälleen käänteisesti – juuri samasta asiasta. Jos joku karihakkaraisen kaltainen asiantuntija pitäisi jatkuvasti yhteyttä ”luottotoimittajaansa” ja avaisi pesäpallon ja pelin hienouksia, pesäpallosta saataisiin satavarmasti enemmän mielenkiintoista sisältöä ja sitä kautta myös enemmän näkyvyyttä.
Mistäkö rahat?
En tunne kaikkia karihakkaraisia, mutta sen voin jälleen kokemuspohjalta sanoa, että tällaisen järjestelmän luominen ei ole rahakysymys, vaan tahtokysymys. Mediat tuskin tulevat hakkaraisia itse kysymään, mutta pesäpallo voisi olla itse aloitteellinen ja hakkaraiset voisivat itse ”alkaa rupatella” toimittajien kanssa ja avaamaan peliä.
Se olisi suuri palvelus pesäpallolle ja veisi lajia omalta osaltaan eteenpäin. Sinne, minne lajin nousukiito ja siihen liittyvä potentiaali voisivat pesäpallon heittää.
Jukka Rönkä on Elmo-lehden päätoimittaja. Aikaisemmin hän on toiminut Veikkaajan ja Urheilulehden päätoimittajana.
Perttu Hautala 