Sotien jälkeisinä vuosina Suomen väkiluku kasvoi ripeästi. Niin sanotut suuret ikäluokat syntyivät 1940-luvun jälkipuoliskolla. Vielä seuraavallakin vuosikymmenellä pienokaisia ilmaantui vauhdikkaasti.
Varkaudessa väkiluvun kasvu näkyi monin tavoin. Perheitä perustettiin, koteja rakennettiin ja asuinalueet levittäytyvät eri puolille kauppalaa. Varttuva pikkuväki tuli pian kouluikään. Eri puolille Varkautta rakennettiin uusia koulutaloja. Ja koulujen kylkeen ilmestyivät nykysilmin katsottuna vaatimattomat urheilukentät.
Kauppalanosista muodostui omanlaisiaan pienoisyhteiskuntia. Alettiin puhua Könönpellon, Lehtoniemen, Luttilan ja muiden alueiden pojista ja tytöistä. Paikallisidentiteetti muokkautui myös sitä kautta, että paikkakunnalla järjestettiin koulujen välisiä urheilukilpailuja. Innokkaat opettajat pitivät huolen siitä, että kyvykkäimmät urheilijanalut pääsivät mittelemään paremmuudesta ja samalla ylläpitämään koulun mainetta.
Myös urheiluseurojen päättäjät havaitsivat kasvaneet lapsimäärät. Etenkin Warkauden Urheilijat ja Varkauden Tarmo perustivat eri puolille kauppalaa alaosastoja. Tarkoituksena oli houkutella lapset mukaan seuratoimintaan ja saattaa parhaimmat paikkakunnan ulkopuolisiin kisoihin.
Myös urheiluseurojen laji-ihmiset hoksasivat mahdollisuutensa. Etenkin jalka-, jää- ja pesäpallossa järjestettiin 1960-luvun vuosina kauppalanosien välisiä koitoksia. Jalkapallossa joukkueet nimettiin komeasti Englannin liigan huippujoukkueiden mukaan. Eittämättä tämä tuntui pikkuväestä hienolta. Joukkueiden nimet olivat tulleet tutuiksi etenkin veikkauskupongeista, joita kansalaiset täyttivät ”yksi, risti, kaksi, pennit miljoonaksi -hengessä”.
Myös Puurtilan Kisa-Pojissa ryhdyttiin järjestämään kauppalan- ja myöhemmin kaupunginosien välisiä turnauksia. Samat pojat pelasivat kesäisin sekä jalka- että pesäpalloa. Tällainen alueiden välinen kilpailutilanne lisäsi motivaatiota myös harjoitteluun. Urheilulla ei myöskään ollut nykyisenlaisia e-urheilun kaltaisia kilpailijoita. Elettiin ulkoilmaelämää ja annettiin pallolle kyytiä.
Pesäpallon kaupunkisarjassa koitti päivä, jolloin Puurtilan ja Kosulanniemen joukkueiden piti kohdata. Kosulanniemen joukkueessa pelasi myös Päiviönsaaren ja Kommilan poikia, jotka käynnistivät pohdinnat matkanteosta Puurtilan kentälle. Polkupyörämatka tuntui pitkältä, sillä nykyistä Puurtilan siltaa ei ollut olemassa.
Ongelmaan löydettiin oivallinen ratkaisu. Pelimatka päätettiin tehdä Karhun perheen soutuveneellä. Tuumailujen tuloksena luotettiin siihen, että kyllä yksi soutuvene yhdeksänhenkistä pesäpallojoukkuetta kannattelee.
Pelipäivä koitti ja matkaa varten varattiin riittävästi aikaa. Kulkuneuvoon lastauduttiin ja pari senttiä veneenreunaa jäi vedenpinnan yläpuolelle. Onneksi oli suhteellisen tyyni keli, joten vaaralliseksi matkantekoa ei koettu. Pelastusliiveistä ei noina aikoina tiedetty mitään.
Veneessä matkasivat Erik Gullman, Jukka Itkonen, Esa Karhu, Juha Kärkkäinen, Lars Lamberg, Jukka Nykänen ja reilusti ali-ikäinen Hannu Itkonen. Pari muutakin peluria oli mukana, mutta heidän nimensä eivät ole tätä kirjoitettaessa muistissa.
Yksi ongelma nousi esiin veneen piirtäessä vanaa Komminselän pintaan. Eräs joukkueen jäsenistä kertoi olevansa uimataidoton. Peloissaan tämä matkustaja lupasi kaikille jäätelöt, jos tästä koettelemuksesta selvittäisiin hengissä.
Puurtilan koulun kentälle saavuttiin ja pelattiin äärimmäisen tasainen ottelu. Kotijoukkue koki kirvelevän tappion juoksuin 9-10. Jälkikäteen on muisteltu, että Kosulanniemen ratkaisevan voittojuoksun toi Lars Lamberg syöksymällä kotipesään. Se, oliko kyseessä syöksyminen vai kompastuminen, ei selvinne koskaan.
Voittajajoukkueen pelaajilla oli edessään vielä yksi koettelemus: soutuvenematka Kommilan rantaan. Vähintäänkin yhtä onnellisia kuin voitosta oltiin, kun päästiin kastumatta perille. Ja ne luvatut jäätelöt ovat syömättä tänäkin päivänä.
Hannu Itkonen on liikuntasosiologian professori Jyväskylän yliopistossa.
Perttu Hautala 