Vieraskynä: Hallitseeko testaaminen pesäpallon harjoituskulttuuria?

Cooper, 3000 metriä, piip-testi, pp-ergo, nopeuskestävyystestit, sika-testi, ketteryys-testi, 30 metriä, rinnalleveto, kyykky, penkkipunnerrus, leuanveto, yliveto, vatsalihastestit kaikkine eri versioineen, maastaveto, vuoroloikka, 5-loikka, esikevennetty hyppy, staattinen hyppy, esikevennetty- ja staattinen hyppy lisäpainoilla, vauhditon pituus, kuntopallot pään yli eteen ja taakse sekä lyöntiliikkeenä, rasvaprosentin mittaus, lyönnin ja heiton tutkaus, liikkuvuustestit…

Yllä listaus testeistä, joita olen pelaajana tehnyt, valmentajana teettänyt tai nähnyt ja kuullut pesäpallopiireissä tehtävän. En ole voinut välttyä kysymästä itseltäni, miksi ja mitä kaikkea lajin oheisharjoittelun saralla testataan tai että ovatko kaikki testit tarpeellisia? Voiko olla että testipattereilla saadaan vain täytettä pitkään harjoituskauteen? Mitä testit urheilijalle ja valmentajalle kertovat, mitä johtopäätöksiä niistä tehdään ja miten mahdollisesti parantuneet testitulokset siirtyvät peliin?

Motiivini ei ole julistaa, että asioita tehtäisiin väärin tai että kaikki fysiikkatestit olisivat turhia. Tekstin luonne on kyselevä, jossain kohtaa ehkä kärjistävä mutta sen tarkoituksena ei ole olla provosoiva. Motiivini on herättää keskustelua ja pohdintaa, ennen kaikkea valmentajien piirissä, ja sitä kautta kehittää lajimme valmennustoimintaa.  Meillä valmentajilla on iso vastuu, minkälaiseen lajikulttuuriin me pesäpalloilijoita kasvatamme.

”Pesis on peli, missä pelurit pärjää. Nykynuoret eivät ole pelureita”

Olen kuullut otsikossa mainittuja tai sen kaltaisia kommentteja lajipiireissä. Se osaltaan antoi sysäyksen tähän kirjoitukseen. ”Peluri” –sana esiintyy vilkkaasti lajikeskusteluissa. Mitä peluri-termi sitten ikinä kenellekin tarkoittaa, vaatisi varmasti tarkemman avaamisen ja määrittämisen (siitä aihetta seuraavaan blogiin?). Se, että syntyykö näitä pelureita, on pitkälti myös meistä valmentajista kiinni. Tukeeko lajin harjoittelu ja harjoituskulttuuri ”pelureiden” syntymistä?

Harjoittelun perimmäinen ajatus on valmentaa urheilijaa ja joukkuetta peliä silmällä pitäen, valmistaa tilanteisiin, joita peli tuo tullessaan. Miten testit tai testaaminen valmistavat peliä varten? Voiko olla jopa vaara, että fyysisten ominaisuuksien testaamisen liiallinen painottaminen ohjaa harjoittelemaan testejä varten? Entä voisiko olla mahdollista, että pesäpalloilijan itseluottamus rakentuu liiaksi testitulosten ympärille? Tai että pesäpalloilija ei ilman testejä tiedä, onko hän kunnossa? Tai sama toisinpäin: pitäisikö urheilijan tietää ja tunnistaa ilman testejäkin, onko hän riittävän hyvässä kunnossa voittaakseen tilanteita pelikentällä?

Olen myös miettinyt, vievätkö testileirit arvokasta aikaa harjoittelulta vai voisiko tarvittavat testaamiset hoitaa oheistreenien yhteydessä?

Joskus ajattelin, että fysiikkatestit ovat urheilijalle myös hyvä psyykkeen mittaaja. Näin se varmasti onkin, mutta tarjoavatko ne sellaista painetilannetta kuin mitä kentällä tapahtuvat pelitilanteet?

Minkälaisia johtopäätöksiä teemme parantuneista testituloksista? Jäisikö meiltä valmentajilta jotain arvokasta tietoa puuttumaan, jos emme tietäisikään pelaajan kyykkymaksimia tai vastaavaa? Tai miten esimerkiksi viiden kilon tulosparannus voimaliikkeessä tai parin kilometrin tuntinopeuden kehitys tutkassa näkyvät kentällä? Tapasin syksyllä erään superpesispelaajan, joka kertoi edellisellä harjoituskaudella joukkueensa parantaneen testituloksiaan tasaisesti kaikissa tekemissään testeissä. Sitten kausi käynnistyi ja pelien edetessä huomattiin, ettei parantuneet testitulokset näkyneet sarjataulukossa tai peliesityksissä.

Pesäpallo on vuosien saatossa (valitettavasti) joutunut urheiluihmisille todistelemaan urheilullisuuttaan. Ja miten pesisväki on sen tehnyt? No, lyömällä pöytään kasan testituloksia. Onko urheilullisuuteen olemassa muita mittareita kuin testitulokset?

Korostuuko maksimivoiman harjoittelu liikaa?

Oheisharjoittelulla on pesäpallossa vahva jalansija. Se on ymmärrettävää, sillä lajin off-season on ajallisesti pitkä, lajin vaatima ominaisuuskirjo laajahko sekä lajiharjoituspaikat asettavat joskus omat haasteensa. Jossain vaiheessa aloin miettimään, että nousiko voimaharjoittelu liiaksi vallalle lajin harjoittelussa, vaikka laji on kuitenkin pohjimmiltaan taitolaji, missä pelitilanteessa havainnointi, päätöksenteko ja suorittaminen paineen alla korostuvat?

Pesäpalloilijalle, kuten muidenkin lajien urheilijoille, on oheisharjoittelulla kaksi tarkoitusta: vammojen ennaltaehkäisy ja suorituskyvyn lisääminen. Vammojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta tärkeää on ns. kehon rakenteellisen tasapainon säilyttäminen. Lajisuoritukset (lyöminen, heittäminen) kuormittavat kroppaa toispuoleisesti ja eteneminen jarrutuksineen ja suunnanmuutoksineen reiden takaosia. Siksi korjaavassa / huoltavassa harjoittelussa on varmistettava riittävä unilateraaliset yhden raajan liikkeet, rangan kierrot ”väärältä puolelta”, yläkropan vetävät liikkeet sekä jarruttava lihastyö (mm. takareidet ja olkapään takaosat).

Oman näkemyksen mukaan, jotta pesäpalloilija voi heittää, lyödä ja juosta kovaa, tarvitaan pohjalle hyvät yleisvoimaominaisuudet, jotka on mahdollisuus jalostaa lajivoimaharjoittelulla lajisuorituksia edesauttaviksi. Yleisvoimasta puhuessani rajaan liikesuunnat seuraavasti: ylävartalon vetävät pysty- ja vaakasuunnassa, ylävartalon työntävät pysty- ja vaakasuunnassa, lonkka- ja polvinivelen ojennus sekä lantiosaranan ojennus. Hyvä maksimivoimareservi näissä liikesuunnissa antaa pohjan lajivoiman jalostamiseen.

Lajin välineet maila (miesten maila noin 600 grammaa) ja pallo (miesten pallo noin 160 grammaa) ovat sangen kevyitä. Heitänkin kysymyksen, että voisiko olla että maksimivoiman hankintaa korostetaan liikaa lajin oheisharjoittelussa? Heittäminen ja lyöminen sijoittuvat voimantuottoajoiltaan voima-nopeusjatkumolla vahvasti nopeuspään lajiksi, jolloin hyvät nopeusvoimaominaisuudet korostuvat. Voiko lajisuoritusten vaatimat liikenopeudet kehittyä, jos voimaharjoittelussa ollaan liian kaukana lajin voimantuottoaikoja?

Otetaan esimerkki. Jos pesäpalloilija ottaa rinnalle, sanotaan nyt että sellaiset 120 kiloa. Voisiko hänellä olla jo riittävän kova maksimivoimareservi siihen, että harjoittelussa voisi alkaa painottaa lajinomaisten nopeusvoimaominaisuuksien kehittämistä? Vai toisiko rinnallevetotuloksen hilaaminen esimerkiksi 130 kiloon lisää työkaluja 600 tai 160 gramman painoisten välineiden liikuttamiseen?

Summa summarum, niin elämässä kuin valmentamisessakaan mikään ei ole mustavalkoista. Yhtä totuutta tai oikeaa tapaa ei ole. Koska maailma ei ole vielä valmis, ei pesisvalmennuskaan sitä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole, siksi on ajoittainen toimintatapojen ravistelu, tarkastelu ja ennen kaikkea keskustelu paikallaan. Ettei valmentaminen olisi ”tehdään niin paljon kuin mahdollista” vaan ennemminkin ”tehdään vain se mikä on tarpeen”.  

Mikko Korhonen
Kirjoittaja on identiteetiltään valmentaja, joka tällä hetkellä antaa intohimonsa näkyä Joensuun Mailan pelinjohtajana sekä Kajaanin Hokin Mestis-joukkueen fysiikkavalmentajana

 

Pesäpalloilijan psyyke, osa 2: vireys

Jokaisen pesäpalloilijan olisi löydettävä optimaalinen peliin valmistautumistapa ja tunnistaa tunteet, jotka ennakoivat hyvää suoritusta. Optimaalisessa vireystilassa pelaaminen on helppoa ja nautinnollista. Lähestyn vireyttä teorian ja omien kokemusteni kautta. Aihe on minulle läheinen, sillä olin itse kova jännittäjä ja ennen jokaista peliä koin voimakasta henkistä pahan olon tunnetta. Kuten myöhemmin tässä blogissa ilmenee, epämiellyttävä tunne saattaa ennakoida onnistunutta suoritusta.

Kokkosen määritelmän (2012) mukaan vireystila kuvaa ihmisen aktiivisuuden tai energisyyden astetta. Energisyys voi ilmetä mielen sisäisenä tunteena (kiihtynyt, virkeä vs. rauhallinen, raukea) tai autonomisen hermoston aktivoitumisesta johtuvina fysiologisina tuntemuksina. (Kokkonen 2012). Marsh (2014) on nimennyt tyypillisiä fysiologisia tuntemuksia tilanteesta ja urheilijasta riippuen:

  • painon tunne rintakehässä
  • ruokahalun lisääntyminen tai väheneminen, ummetus, ripuli
  • kylmät kädet
  • hikoilu, kuumotus
  • sydämenlyönnin tihentyminen, rytmihäiriöt, verenpaineen nousu
  • niska-, hartia-, selkä-, vatsakivut, päänsärky
  • painavat jalat, jännittyneet lihakset
  • vapina, tärinä, vilunväreet
  • ihottumat
  • kuiva suu
  • unettomuus

Oma vatsani toimi kuin Pavlovin koira. Jos peli alkoi kuudelta, kuului jokaiseen otteluun vqlmistautumiseen kuusi-seitsemän vessassa käyntiä kolmen ja kuuden välillä. Jaloissa tuntui kihelmöintiä, suuta kuivasi ja jokainen lihas oli jännittynyt.

Zaichkowsky ja Naylor (2004) esittävät, että urheilusuorituksen kannalta sekä liian alhainen että liian korkea vireystila ovat haitallisia; vetämättömän oloinen urheilija ei saa itsestään tarpeeksi irti yltääkseen parhaimpaansa ja toisaalta liian jännittyneen, innostuneen ja fyysisesti virittyneen urheilijan ajatuksenjuoksu ja motoriikka eivät toimi toivotulla tavalla (Zaichkowsky & Naylor 2004). Tätä havainnollistaa yli sata vuotta vanha Yerkes-Dodsonin laki optimaalisesta vireystilasta (Yerkes & Dodson, 1908).

Vireystila

Kuvio 1. Yerkes-Dodsonin laki

Muita ja tuoreempia teorioita ja tutkimuksia vireystilasta ovat mm. Flow-teoria, IZOF-malli.

Flow-teoria

Csikszentmihalyi (1990) määrittää, että flow on optimaalinen tila, jossa toimintamme on omassa vallassamme ja olemme oman kohtalomme herroja. Parhaat hetket tapahtuvat yleensä silloin, kun ihmisen sielu ja ruumis ovat venyneet äärimmilleen hänen yrittäessään omasta vapaasta tahdosta suorittaa jotain vaikeaa ja arvokasta.

Optimaalinen kokemus on siis jotain, jota saamme tapahtumaan, joka ei vain tapahdu itsestään. Sellaiset kokemukset eivät välttämättä ole miellyttäviä silloin kun ne tapahtuvat. (Csikszentmihalyi 1990). Edellä mainittua teosta mukaillen huippuetenijän lihaksia on ehkä särkenyt, keuhkot ovat räjähtämäisillään ja uupumus on lähes sumentanut hänen tajuntansa; kuitenkin nämä hetket ovat saattaneet olla hänen elämänsä parhaita.

Csikszentmihalyi (1992) jatkaa, että flow on positiivinen psykologinen tila, joka ilmenee, kun ihminen kokee tasapainon tilanteen haasteiden ja omien kykyjensä välillä sekä kohtaa nämä haasteet ja vastaa niihin. Jos haasteet ovat liian suuret suhteessa taitoihin, koemme ahdistusta, jos sekä taidot että haasteet ovat pienet, on tuloksena apaattisuutta. Jos taidot ovat liian isot suhteessa haasteisiin, ikävystymme. (Csikszentmihalyi 1992).

Flow

Kuvio 2. Flow

Itse pääsin harvoin Flow-tilaan, sillä oma pelaaminen oli todella tiedostettua ja mietittyä varsinkin Superpesis-vuosina. Etenkin lyömistäni mietin todella paljon, vaikka toistoja tuli paljon ja lyönti kulki harjoituksissa. Kun lyömisestä tuli liian mietittyä ja tekniikkaan keskityttyä pelitilanteessa, suoritusvarmuus laski radikaalisti.

IZOF-malli

 Mitkä tunteet ovat hyödyllisimpiä ja auttavat urheilijan mahdollisimman onnistuneeseen urheilusuoritukseen? Hanin (2000; 2007) on kehittänyt optimaalisen suorituskyvyn alueiden mallin (engl. Individual Zones of Optimal Functioning eli IZOF), jonka valossa tähän kysymykseen ei ole yksiselitteistä ja jokaiseen urheilijaan yleispätevästi sopivaa vastausta. Mallin mukaan jokaisella urheilijalla on yksilöllinen, juuri hänen urheilusuoritukseensa kannalta ihanteellinen tunnealueensa, josta käsin hänen on mahdollista päästä parhaaseen mahdolliseen urheilusuoritukseensa. Mallin painopiste on siis yksittäisen urheilijan eri tunnetilojen välisen vaihtelun tarkastelussa, ei niinkään urheilijoiden välisten tunnealueiden vertailussa. Hanin ja Stambulova (2002) jatkavat, että urheilijan ja hänen suorituksensa kannalta ihanteelliset tunteet ja niiden voimakkuudet vaihtelevat myös kilpailutapahtuman aikana; ne ovat erilaisia juuri ennen kilpailua, kilpailun aikana ja sen jälkeen. Robazza, Bortoli ja Hanin (2004) toteavat, että tunteisiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kyselylomakkeiden, kertomusten ja haastattelujen avulla. Nämä osoittavat, että urheilijan onnistuneen suorituksen taustalta löytyvät sisällöltään ja voimakkuudeltaan hyvin erilaiset tunteet kuin epäonnistuneen suorituksen taustalta. (Robazza, Bortoli & Hanin 2004).

Kokkonen (2012) kirjoittaa, että Haninin mallin mukaan tunnekokemusta hahmotetaan tyypillisesti kahden ulottuvuuden, miellyttävä – epämiellyttävä ja rauhallinen – kiihtynyt. Tunteen miellyttävyys ei IZOF-mallin mukaan määrittele yksioikoisesti urheilusuorituksen onnistumista, sillä omakohtaisen tunteen tai siihen liittyvän kehollisen tuntemuksen miellyttävyys tai epämiellyttävyys eivät vielä sinällään ratkaise tunteen hyödyllisyyttä urheilusuorituksen kannalta. Jollakin urheilijalla hänen myönteiseksi kokemansa tunne (esim. riehakkuus, rentous, rauhallisuus) saattaa haitata hänen suoritustaan, kun taas jollakin toisella urheilijalla hänen hyvinkin kielteiseksi kokemansa tunne (esim. viha, ahdistuneisuus, kateus) tai tuntemus (tiheä sydämen syke) saattaa siivittää hänet huippusuoritukseen. (Kokkonen 2012).

tunn.png

Kuvio 3. Tunneluokitus

Keskeistä on, että urheilija pyrkii tunnistamaan kaikki edellä mainittuun nelikenttään kuuluvat tunteensa sekä määrittämään jokaiselle nimeämälleen tunteelle suorituksensa kannalta ihanteellisen voimakkuuden (asteikolla 1-10) tai voimakkuuden vaihteluvälin (esimerkiksi ”täytyy olla välillä 3-5”). Suorituksen kannalta parhaalla mahdollisella tunnealueella pysyminen ja sitä kautta onnistunut urheilusuoritus edellyttää omien tunteiden tunnistamisen lisäksi myös niiden säätelemistä, jotta tunteet pysyvät sisällöltään ja voimakkuudeltaan ihanteellisina (Kokkonen 2012). Alla olevissa kaaviossa on esimerkki urheilijasta, joka on nimennyt suorituksensa kannalta hyödyllisiä ja haitallisia tunteita ja niiden optimaalisen voimakkuuden ja vaihteluvälin. (Kaski 2006; Sportlyzer-internet -sivusto).

TUNNETILA ENNEN ONNISTUNUTTA SUORITUSTA

Listaa myönteiset koetut tunteet Listaa kielteiset koetut tunteet
+ energinen – jännittynyt
+ motivoitunut … – vihainen …

 TUNNETILA ENNEN EPÄONNISTUNUTTA SUORITUSTA

Listaa myönteiset koetut tunteet Listaa kielteiset koetut tunteet
+mukava – epävarma
+rento … – haluton …

Kuvio 4. Tunnetilat ennen onnistunutta ja epäonnistunutta suoritusta

Haitallinen              Hyödyllinen           Hyödyllinen           Haitallinen

IZOF

Epämiellyttävä                 Epämiellyttävä            Miellyttävä                Miellyttävä

Kuvio 5. IZOF-malli

Heino (2000) jatkaa, että hermostunut tai tyytymätön tunnetila saattaa olla suoritusta parantava, rento tai tyytyväinen kaikessa miellyttävyydessään suoritusta heikentävä. Rennossa mielialassa energiaa on suhteellisen vähän tai energiaa voi olla, mutta tahto ei valjasta energiaa minkään asian käyttöön. Samalla paineet ovat alhaiset ja olo on vapautunut. Suoritukseen liittyvä rentous on aina hyvä asia, mutta paineiden ja vireen puuttuessa kokonaan urheilusuorituksesta ei tule riittävän ponnekasta. (Heino 2000).

Jos itsekin tunsin hyvän olon tunnetta ennen suoritusta, se ennakoi huonoa peliä. Melkoinen dilemma oli, että nautin miesten finaalipeleistä paljon enemmän kuin tammikuisesta hallipelistä, jossa valmistautuminen ei ollut niin tunnollista. Helpot pallot saattoivat mennä läpi ja tunsin ulkopuolisena oloa. Ennen finaalipeliä saatoin monena yönä menettää uneni peliä stressatessani ja olo oli suorastaan hirveä ennen peliä, mutta kun peli alkoi, tuli olo, että kaikki voitava on nyt tehtynä, enempää ei voi vaatia. Oli nautinnollista lähteä peliin kun tiesi, että otteluun on valmistauduttu huolella.

Pesäpalloilijan psyyke, osa 1: psykologinen lajianalyysi

Eri urheilulajeilla on erilaiset psyykkiset vaatimukset. Jotta psyykkistä valmennusta voidaan ohjelmoida, tarvitaan tieto siitä, mitkä ovat lajin psykologiset vaatimukset. Seuraavassa pohdin Liukkosen (2007) jaottelun pohjalta pesäpallon psykologisia vaatimuksia.

1. Fyysisen ja psyykkisen kunnon merkitys

Jos 50 km:n kävely pohjautuu pitkälti fysiikkaan ja ammunta psyykeeseen, pesäpallo vaatii sekä fyysisiä että psyykkisiä taitoja. Fysiikasta nousee nopeusominaisuudet ja räjähtävän voiman ominaisuudet, pohjana riittävä fyysinen kestävyyskunto ja voimakas keskivartalo. Psyyken puolelta nostaisin esiin motivaatiotekijät, paineensietokyvyn ja taitoon keskittyä peliin tässä ja nyt.

2. Suorituksen kesto

Pitkäkestoisessa suorituksessa on mahdollisuus korjata heikkoa starttia. Lyhytkestoisessa suorituksessa ei ole paljoa tehtävissä suorituksen aikana. Pesäpallopeli koostuu useista lyhyetkestoisista suorituksista keskimäärin 2,5h pelin aikana. Haasteena on pitää optimaalinen vireystila koko pelin ajan ja taito nollata epäonnistumiset

3. Suoritustoistot

Juoksussa on kyse yhdestä suorituksesta, lähdöstä maaliin. Heitoissa ja hypyissä suorituksia on useita. Pesäpallopelissä lyöntitoistoja tulee 10-25 / pelaaja / ottelu ja polttoyrityksiä pelipaikasta riippuen ehkäpä 3-10. Kun alkupelin toistot onnistuvat, kuka tahansa meistä onnistuu loppupelinkin, kova pelaaja nousee esiin ratkaisuhetkillä.

4. Suoritus – palautumisaika

Pesäpallopelissä ei juurikaan pääse palautumaan. Ulkopelissä pitää koko ajan pysyä tarkkaavaisuus, sisäpelissä etenet, lyöt tai pelaat kaaripeliä. Pesäpallo onkin tässä suhteessa vaativa laji verrattuna vaikkapa yleisurheilun kenttälajeihin, jossa suoritusten välissä pääsee lepäämään ja keräämään uutta energiaa seuraavaan suoritukseen.

5. Suoritushetken rajautuneisuus

Seiväshyppääjä voi tietyn aikaraamin puitteissa päättää itse, milloin ryhtyä suoritukseen. Pesäpallossa suoritushetki on kiinni pitkälti lukkarin toiminnasta. Lyöminen, eteneminen ja ulkokentän toiminta on hyvin voimakkaasti riippuvainen siitä, milloin lukkari päättää syöttää.

6. Kanssakilpailijoijoiden suorituksiin mukautuminen

Mäkihyppääjä on Matti Nykäsen sanoin hyppytornissa up yours, pesäpallossa kaikki on suhteessa vastustajan sisä- tai ulkopeliin. Tämä asettaa suuren vaatimuksen kyvylle muuttaa nopeasti ja luovasti toimintastrategiaa.

7. Suorituksen asteittaisen parantamisen vaatimus

Korkeushypyssä vaaditaan askel askeleelta parempia hyppyjä parhaan suorituksen tullessa kilpailun lopussa. Heittolajeissa saatat voittaa kilpailun, jos rykäiset ensimmäisellä suorituksella parhaan tuloksen viiden seuraavan suorituksen mennessä täysin metsään. Pesäpallossa jokaisella suorituksella on merkitystä, peli on jatkumo. Peli saattaa vaatia, että onnistut sataprosenttisesti sisäpelissä ja teet aina palon, kun on palon paikka. Toki viimeisen vuoroparin, supervuoron tai kotiutuslyöntikilpailun onnistujat jäävät parhaiten mieleen.

8. Keskittymisen taso

Voimistelussa keskittyminen omaan suoritukseen on voimakasta ja ympäristö suljetaan pois tietoisuudesta. Pesäpallossa keskittyminen on laaja-alaisempaa ja kanssapelaajat huomioivaa. Keskittyminen täytyy koota kerta toisensa jälkeen uudelleen.

9. Ulkoisten tekijöiden merkitys

Hiihdossa voitelulla on suuri merkitys, pesäpallossa välineen rikkoutuminen tai sade saattaa käynnistää stressireaktion. Pesäpalloilijan onkin oltava valmis kohtaamaan odottamattomia muutoksia.

10. Suorituksen arvostelu

Pikajuoksussa ei jaeta tyylipisteitä, taitoluistelussa koko tulos perustuu subjektiivisiin näkemyksiin. Pesäpallossa arvostelulajina on oikeastaan ainoastaan syöttäminen.

11. Fyysisen riskin todennäköisyys

Joissakin lajeissa on suuri vakavan vammautumisen vaara tekniikan pettäessä tai fysiologisten vajausten sattuessa. Pesäpallossa harvemmin loukkaannutaan vakavasti, eikä vammautumisen pelolla ole suurta merkitystä lajissamme.

Yhteenveto:

Pesäpallo on psyykkisesti erittäin vaativa laji. Jokaisella suorituksella on merkitystä, vireystilan on pysyttävä lähes koko 2,5-tuntisen ja epäonnistumiset on nollattava nopeasti. Psyykkisistä taidoista, optimaalisesta vireystilasta ja psyykkisen valmentautumisen menetelmistä seuraavissa blogeissa.

Lähteet: Liukkonen, J. 2017. Psyykkiset tekijät urheilussa. Teoksessa Urheiluvalmennus, ss. 217-219.

Seurakehittämisestä

Seurakehittämisessä tärkeintä on ihmisten innostaminen. Innostaminen on monta kertaa myös haastavaa. Ydinvirhe on antaa ohjeita, mitä pitäisi tehdä. Vapaaehtoisuuteen perustuvassa toiminnassa ei periaatteessa tarvitse tehdä yhtään mitään. Ennemminkin pitäisi saada seuraväkeä innostumaan ja näkemään työnsä tärkeys ja merkitys. Tärkeä ja oleellinen kysymys seurakehittäjältä on kysyä, “kuinka voisin auttaa?”. Usein seuraihmisillä on tiedossa mitä pitäisi tehdä, mutta aikaraja tulee vastaan. Seurakehittäjän onkin oltava liikkeellä nöyrällä asenteella, toista arvostaen ja kiitollisena ihmisille, jotka tekevät seuratyötä. Reunaehtona, etteivät he tee velkaa tuleville sukupolville. Kuten valmentamisessa, myös seurakehittämisessä oleellista on kysyä oikeita kysymyksiä.

Seurakehittäjän oleellisia kysymyksiä ovat esimerkiksi seuraavat seuran tunnusluvut:

  • Mikä on seuran toiminta-ajatus (miksi seura on olemassa)?
  • Mikä on seuran visio (mistä haaveillaan)?
  • Paljonko seurassa on jäseniä?
  • Paljonko hallituksessa on jäseniä?
  • Paljonko on valmentajia, joukkueenjohtajia, rahastonhoitajia ja huoltajia?
  • Mikä on toimijoiden suhdeluku jäseniin?
  • Mitkä ovat budjetin kokonaiskulu (näin hahmottuu toiminnan määrä)?
  • Mikä on jäsenmaksu?
  • Mikä on valmennusmaksu?
  • Mistä asioista seuroissa maksetaan palkkaa?
  • Paljonko on seuran koulutusbudjetti?
  • Paljonko seurassa on koulutettuja valmentajia?

Valitettavasti osa seuroista ei osaa vastata näihin oleellisiin kysymyksiin.

Valta tuo myös vastuuta. Tämä pitäisi ymmärtää seuratyössä. Mikä on esimerkiksi seurajohtajan vastuu? Tiedetäänkö kaikissa seuroissa, kuka vastaa mistäkin ja johtaa mitäkin toimintoa? Valitettavasti ei.

Hyvä seurakehittäjä osaa tunnistaa toimintaympäristön. Ollaanko muuttovoitto- vai tappiokunnassa, kuinka paljon on kouluja ja päiväkoteja, paljonko niissä on lapsia ja nuoria, mikä on ympäristön suhtautuminen kasvuun vai haluaako seura edes kasvaa, onko seurassa osaavia valmentajia ja valmentajien välistä yhteistyötä.

Kirjallinen toimintakäsikirja on hyvä työkalu seuroille ja yhdistyksille. Toimintakäsikirja helpottaa uusien toimijoiden rekrytointia, kun toimenkuvat ja seuran perusasiat ovat kirjattuna ylös. Oikeaoppinen toimintakäsikirja on julkisesti näkyvillä. Seuran hallituksessa toimijat vaihtuvat yleensä melko tiheään. Toimintakäsikirja antaa suuntaviivat tulevaisuudelle. Kärjistäen, edellistä 100:aa vuotta tärkeämmät ovat seuraavat viisi vuotta. Kun vaikkapa seuran puheenjohtaja vaihtuu, olisikin seuraavan viiden vuoden suunnitelmat olla hyvä kirjattuna ylös. Näin pyörää ei tarvitsisi keksiä joka kerta uudelleen. Kirjallinen ohjeistus ei toki auta, jos sen mukaan ei eletä.

Leimaa antavaa kasvuseuroissa on seuraava kaava: ensin harrastustoiminta kuntoon, sitten kilpailutoiminta tai edustusjoukkueen menestys. Esimerkiksi Jyväskylän Kenttäurheilijoissa huippu-urheilu on kunnossa, mutta pohjana on loistavat lasten ja nuorten harrastustoiminnat ja aikuisten alkeis- ja harrastuskerhot. Moni pesäpalloseura on tehnyt ratkaisun erottamalla toisistaan juniori- ja edustustoiminnan. Tämä onkin toiminut hyvin usealla paikkakunnalla, kun eri ihmiset vastaavat junioriseuran pyörittämisestä ja edustustoiminnasta. Edustusseuran kanssa kysymyspatteristo vaihtuu aika tavalla: kysytään enemmän esimerkiksi taloudesta. Paljonko katsoja jättää euroja ottelutapahtumaan? Mitä ottelutapahtumissa myydään? Miten otteluita markkinoidaan ja miten markkinointia voisi tehostaa? Mitkä ovat sosiaalisen median seuraaja- ja tykkäyslukemat?

Pesäpalloseuroissa pelaajapolku lähtee jo pesisliikkarista ja pesiskoulusta. Pesisliikkarin kautta G-junioreihin, pesiskouluista uusia lapsia ja nuoria G-E-junioreihin. Tärkeää on miettiä, kuinka ja milloin uudet joukkueet perustetaan. Montako starttimahdollisuutta uudella pelaajalla on ja kuinka startteja markkinoidaan? Oikeaoppisesti startteja on loppukesästä pesiskoulujen ja -liikkareiden jälkeen, syksyllä koulujen ja salivuorojen alettua, tammikuussa sekä keväällä ulkokauden kynnyksellä. Olen myös taipuvainen uskomaan, että uusia lapsia ja nuoria tulee kyllä mukaan, kun valmennuskuviot ovat selvillä ja toiminta on laadukasta. Siksi tulevan kauden valmennuskuviot olisi hyvä olla selvillä jo edellisen vuoden loppukesästä. Esimerkiksi Jyväskylän Kiri & Kirittärien G-pojat syntyi syksyllä pesisliikkarin pohjalta kuuden lapsen voimin. Valmennuksessa olivat alusta lähtien vastuuvalmentaja Timo Rautiaisen lisäksi mm. Juhani Lehtimäki ja Hannu Kiukkonen. Loppukesästä mukana oli jo noin kolmekymmentä lasta. Hyvä toiminta houkutteli pelaajien kavereita ja naapureita mukaan ja porukka täydentyi lisäksi seuraavan vuoden pesisliikkarista. Kaksi uutta joukkuetta / vuosi, tähän olisi tähdättävä. Jos haluat, että seurallasi on omavarainen B-juniorijoukkue, olisi pumpun oltava kunnossa jo G-junioreista lähtien. Joka ikäluokalle oma joukkue, tämä on esimerkiksi Seinäjoen Maila-Jussien toimintatapa.

Seurakehittämisessä turhauttavaa on turhat palaverit. Myös päättämättömyys ja epämääräinen “lilluminen” on ärsyttävää. Jos yhdessä on päätetty lähteä kehittämään toimintoja, hyvä seurakehittäjä osaa vaatia deadlineja, mihin mennessä joku asia pitää tehdä. Jos mitään ei ole tehty, ei ole järkeä tavata. Tämän ajan saa kyllä käytettyä johonkin muuhunkin. Seurakehittämisessä on myös haksahdusmahdollisuus: usein innostujat eivät kuulu seuran hallitukseen. Hallitus pitäisikin olla kehittäjäporukka tai hallituksen on asetettava kehittämistyöryhmä. Muuten mennään metsään. Urheilussa on tyypillistä myös, että joku suunnittelee toimintaa mutta ei vastaa millään tavalla taloussuunnitelmasta. Taloussuunnitelma on toimintasuunnitelman numeerinen versio.

Seuran tavoitteet olisi oltava linjassa toimenpiteiden kanssa. Jos seuran nuorisourheilun tavoite on tuoda edustusjoukkueeseen/ huipulle urheilijoita, tämä vaatii isoja toimenpiteitä. Usein myös palkattuja työntekijöitä; toiminnanjohtajan, junioripäällikön, valmennuspäällikön ja / tai palkattuja valmentajia. Oleellista onkin miettiä, mitä voidaan vaatia käytettävissä olevilla resursseilla ja miten käytettävissä olevat resurssit käytetään. Esimerkiksi pesäpallossa on syytä miettiä, kannattaako hankkia vuodeksi kerrallaan sivukuluineen 40.000-50.000 euroa maksava pelaaja, joka nostaa seuran sijoitusta yhden tai kaksi pykälää vai kannattaisiko saman rahan käyttää uuteen juniori- tai valmennuspäällikköön.

Loppusanoina, hyvä urheiluseura on sellainen, joka tietää toimintansa tarkoituksena ja toimii sen mukaisesti. Tämän ympärille voi ja pystyy kyllä keksimään hienouksia.

Joukkuehengestä ja ilmapiiristä

Onko sinulla lauma, ryhmä vai joukkue?

Joukkuehenki, ilmapiiri, joukkuepelaaja. Yritän tässä tekstissä availla näitä käsitteitä ja kerron vinkkejä, millä keinoin joukkuehenkeä ja ilmapiiriä voi parantaa.

Joukkueen tavoite, arvot ja säännöt ohjaavat toimintaa. Joukkueen tavoite voi olla pelaajien kehittyminen, se voi olla Suomen Mestaruus tai se voi olla hauskanpito. Joukkueen tunnistaa siitä, että pelaajat ovat sitoutuneet tavoitteeseen, tuntevat kuuluvansa yhteen ja ovat motivoituneita tavoittelemaan joukkueen päämäärää. Tavoitteet kannattaa luoda joukkueen kanssa yhdessä, tämä motivoi urheilijoita entistä enemmän. Mitkä ovat puolestaan tavoittelemisen arvoisia arvoja? Onko toisen tukeminen arvokasta? Entä positiivisuus? Urheilullisuus? Tässä muutamia esimerkkejä toimintaa ohjaavista arvoista. Arvot kannattaa kirjata joukkueen toimintasuunnitelmaan, kuten myös pelisäännöt. Säännöt luovat raamit käyttäytymiselle joukkueessa.

Mistä rakentuu puolestaan hyvä joukkuehenki? Hyvässä joukkueessa joukkueen jäsenet tuntevat hyvin toisensa. Yhteiset kokemukset pelikentällä, harjoitussaleilla ja pelikentän ulkopuolella hitsaavat joukkuetta yhteen. Joukkuehenki voi parantua vanhan ajan saunailloissakin, mutta korostaisin yhdessä hikoiltuja hetkiä, joukkueena koettuja voittoja ja tappioita. Käyttäytyykö joukkue yhtenäisesti alkuverryttelyssä, alku- ja loppukiilassa ja peleissä? Onko joukkueella yhteiset ulkoiset tunnusmerkit kuten asusteet? Ryhmän johtaja voi edesauttaa hyvän joukkuehengen rakentumista korostamalla myönteistä ja yritteliästä asennetta huumoria unohtamatta. Suorituspaineita kannattaa vähentää epäonnistumiset sallivalla ilmapiirillä ja pitämällä yksilön kehityksen etusijalla. Hyvässä joukkueessa pelaajat ovat empaattisia toiselleen ja haluavat auttaa toista onnistumaan. Ovat siis hyviä joukkuepelaajia. Miten oman epäonnistumisen jälkeen autetaan toista kaarella? Miten joukkue kokoontuu ulkovuoron jälkeen yhteen? Miten palon jälkeen palataan takaisin kotipesään? Joukkuehengen kohottamiseen kuuluu myös toiminta murheiden ja vastoinkäymisten sattuessa. Uskalletaanko omista huolista puhua joukkueen edessä, onko keskustelukulttuuri avoin vastoinkäymisten käsittelyyn? Miten ryhmän johtaja näyttää esimerkkiä, sillä on valtava vaikutus joukkuehengen rakentumiseen.

Hyvässä joukkueessa joukkueen jäsenten roolit tunnistetaan. Uhkakuvana on se, että rooleihin jämähdetään ja roolit ja vastaroolit pysyvät ikuisesti samana. Monipuolinen ja joustavasti toteutettavissa oleva roolivalikoima edistää ryhmän toimintaa. Ympäristössä tulee olla tarjolla riittävä määrä erilaisia pelaajien tarpeisiin vastaavia tehtäviä, jotta roolien vaihtuminen on mahdollista. Itse jämähdin aikoinaan Vimpelissä hauskanpitäjän rooliin. Toisella Vimpelin keikallani 2013-2014 olin valmiimpi pelaajana ja halusin ottaa johtavan pelaajan roolia, mutta olin roolini vanki ensimmäiseltä keikaltani 2007-2010. Ja tässä en syytä ketään muuta kuin itseäni, en ollut itsekään lopulta valmis roolin muuttumiseen.

Jokainen ohjaaja rakentaa itselleen oman persoonallisen tapansa ohjata joukkoaan. Ohjaajan rooli rakentuu pitkän kehityksen tuloksena. Toimiva rooli seuraa ohjaajan persoonallista kasvua. Ryhmän ohjaamisessa tarvitaan ainakin kolme perusroolia: 1) ryhmän johtaja, joka vastaa ilmapiiristä ja normeista 2) kuuntelija, joka ymmärtää ryhmäilmiöistä ja 3) vaikuttaja-muutoksentekijä, joka ohjaa joukkuetta tavoitteisiin. Ohjaajan rooli eroaa siinä, tunteeko hän ryhmän vai ei. Tuntemattoman ryhmän kanssa ohjaajan on tärkeä edistää turvallisuuden tunnetta ja kannustavaa ilmapiiriä. Ryhmän ollessa tuttu ohjaajan rooli on usein tarkkailija.

Palautteen antaminen pesäpallossa keskittyy kenties liian usein negatiiviseen ja virheiden korjaamiseen. Palautteen antamisessa kannattaa muistaa 3:1 -sääntö, eli yksi korjaava palaute kolmea positiivista kohden. Liian usein palaute on yleispalautetta ryhmälle. Tärkeää olisi antaa yksilöllistä ja täsmällistä palautetta tekemisestä. Palautteen antamisessa joukkueen jäsenten roolit kannattaa huomioida. Tähtipelaajat saavat luonnostaan eniten huomiota ja näkyvyyttä. Korjaava palaute koko joukkueelle kannattaakin suodattaa tähtipelaajien kautta. Kun tähtipelaajalle annat joukkueen edessä korjaavaa palautetta, välittyy se todennäköisesti myös muille joukkueen jäsenille. Pienten roolien pelaajat kannattaa puolestaan nostaa esille onnistumisten kautta. Näin kaikki joukkueen jäsenet kokevat helpommin olevan arvokkaita joukkueelle. Onnistuminen voi olla pienikin nosto, mailan veto, hyvä pesältä lähtö tai onnistuneet koppilyönnit.

Juniorivalmentamisesta

Olen jännittäjätyyppiä, olen aina ollut. Pelikentillä olin pienestä asti liian tosissani. Kun hävisimme Ylihärmälle kesällä 1992 vieraskentällä 29-6, oksensin kotona pelin jälkeen pahaa oloani. 8-vuotiaana. Löin koko kauden numerolla 2 varman päälle -näppejä, koska paloja ei saanut tulla. Vuonna 1995 E-poikien lopputurnauksessa voitimme Kyrön Voiman selvästi, mutta annoin yhden vapaataivaljuoksun ja jäin märehtimään sitä. Vuonna 2013 pääsin Vimpelin Vedon ykköskärkeen saattelemaan Haapakoskea ja Puputtia. En osannut käsitellä tilannetta. Lajitaitoni oli huippuun viritetty, mutta epäonnistumisen pelko johti siihen, että lopulta halusin kakkoskärkeen. Lukkarina minusta ei tullut koskaan sitä, mitä minusta olisi voinut tulla. Vuonna 2007 syötin ennen SMJ-peliä 48 ylikorkeaa (sellaista, mitä Juha Puhtimäki heittelee kopinnostotilanteissa) 50:stä laudalle, mutta pelissä en uskaltanut syöttää yhtä ainutta tolppaa. Tästä lisää lajinkehittämistyöni prologissa. Kävin ensimmäistä kertaa urheilupsykologilla juttelemassa peloistani 21-vuotiaana, mutta vasta urani kahtena viimeisenä vuotena pystyin jollain tavalla pelaamaan lukkarina kohtuullista peliä. Ei läheskään sitä, mitä olisin halunnut ja mihin olisin pystynyt, mutta jotain sinne päin.

Yksilö- ja joukkuetaitojen kehitys, onnistumisista iloitseminen, oivallukset etenijänä ja mailan varressa, ryhmähenki. Näitä asioita seuraan nykyään, kun katson junioreiden harjoituksia ja pelejä. Pikavoittoja voi saada junioripeleissä monin konstein, mutta pitkällä tähtäimellä ne eivät välttämättä ole kovin järkeviä. Saimme pikavoiton vuonna 1992 Ylihärmää vastaan kotipelissä, kun aina kakkoselle heitettäessä tulimme viuhkan laskiessa kolmoselta kotiin. Valmentajalta puuttui ymmärrys oman havainnointikyvyn kehittämisestä. Voittoja ei kannata estellä, mutta niitä ei kannata tavoitella keinolla millä hyvänsä. Voittoja kannattaa tavoitella seurauksena, ei syynä. Yksilön ja joukkueen laji- ja pelitaitojen kehitys, nämä edellä tulisi mennä. Esimerksi on syytä pohtia:

  • käyttääkö mailamiestä peleissä vai kannustaako etenijää lähtemään omilla lähdöillä.
  • käskeäkö lukkarin antaa taktisen väärän tai tolpan tiettyyn paikkaan vai kysyäkö oikeita kysymyksiä vuoronvaihdon yhteydessä: “Näitkö kun nopea kärki meni ykköselle ja taitava numero 2 tuli lyömään?” “Ei ollut väärää alla ja yksinäinen etenijä oli kolmosella ja oli viimeinen lyönti, mitä kannattaisi syöttää?”
  • käskeäkö lyöjän lyödä tietty lyönti vai kysyäkö lyöjältä oikeita kysymyksiä / antaako oikeita ohjeita ennen lyöntivuoroa: “Katso ulkokentän sijoittumista ja lyö sen mukaan.”
  • rakentaako itse tietyt ulkopelikuviot vai antaako pelaajille mahdollisuuden oivaltaa asioita itse.

Ja niin edelleen. Hyvä valmentaja osaa kysyä oikeita kysymyksiä, ei antaa oikeita vastauksia. Kannattaa sallia kyseenalaistaminen, koska se on merkki yksilön ajattelusta.

Tarkalla silmällä ja korvalla kannattaa huomioida, jos jotakuta pelaajaasi puraisee pesiskärpänen. Pesiskärpänen on luultavasti puraissut, kun lapsi

  • harjoittelee innokkaasti myös vapaa-ajalla
  • käy säännöllisesti harjoituksissa
  • kertoo omista kokemuksistaan oma-aloitteisesti
  • osallistuu touhuamiseen
  • ehdottaa suosikkileikkejään, – harjoitteitaan tai – pelejään
  • on vapaaehtoinen pieniin näyttötehtäviin
  • touhuaa ohjeiden mukaisesti
  • käy katsomassa pesispelejä

Kannattaa varaa aikaa keskusteluihin pesiskärpäsen puremille lapsille ja kuunnella heitä.

Harjoitteet kannattaa rakentaa siten, että ne palvelevat yksilön havainnointikyvyn kehittymistä. Tuleeko harjoituksissa riittävä määrä aktiivisuutta, toistoja, onnistuneita suorituksia ja onko ilmapiiri kohdallaan. Hyvän ilmapiirin merkitystä ei voi kylliksi korostaaa.

Kannattaa luoda erilaisia etenemisharjoituksia ja harjoitteita, joissa joutuu valitsemaan erilaisista vaihtoehdoista. Eilen esimerkiksi yhdistimme G-poikien harjoituksissa normaaliin putkilyöntiin kolmoselta kärkkymisen ja omista lähtemisen. Maapallolla kärkylle, välilyönnillä kotiin. Niitä asioita, joita haluaa toteutuvan peleissä, on myös harjoiteltava.

Harjoitteluympäristöstä kannattaa rakentaa paikka, jossa on tehtäviä, jotka motivoivat ja kehittävät lapsia ja nuoria. Junioreiden kanssa kannattaa yhdessä katsoa pelejä ja rakentaa kysymyksiä ottelun seuraamiseen. Pieniä taktiikkakokeitakin voi teetättää. Kuvassa esimerkki yläkoululaisten lukkarileirin taktiikkakokeesta.

 

taktik2

Merkkipeli kannattaa rakentaa riittävän helpoksi. Tarina kertoo, kuinka E-tyttö tuli kotiin ja kysyi isältään, että “mikä se ennakkovaroitusmerkki on?”

Kannattaa olla myös armollinen itselle. Kaikkea ei tarvitse osata junnuvalmennuspolulle lähtiessä. Valmista materiaalia on paljon olemassa ja koulutukset alkavat taas syksyllä. Esimerkkinä valmiista materiaaleista mainittakoon 105 Pesäpallo-onnistumista, Suuntana Superpesis -pelaajapolku (päivittyy vielä tämän syksyn aikana) ja Pesisvalmennus-sivusto.

Ilmapiiri on syytä rakentaa erilaiset tunteet salliviksi. Jännityksestä voi puhua ja kertoa sen olevan täysin normaalia. Voi opettaa pelaajille, että tappiossa on voiton siemen. Polku Superpesikseen rakentuu askel kerrallaan ja yksilön kehitys etusijalla.

Kannattaa puuttua ajoissa, jos huomaat joukkueessasi olevan nuoria perttuhautaloita, jotka tavoittelevat pelkästään voittoa, eivätkä ajattele peliuran olevan pitkä polku, jossa voi myös epäonnistua ja kokeilla erilaisia juttuja.

Neljä unohtumatonta syysmuistoa

Vuonna 2004 pelasimme tiukan A-poikien loppuottelusarjan Koskenkorvaa vastaan. Vastustajalla pelasivat mm. Juha Puhtimäki, Hannu Kiukkonen, Veli-Pekka Yli-Hirvelä, Matti Latvala ja Mikko Haukkala, meillä puolestaan mm. Anssi Lammila, Aki Orava, Henri Pulkkinen ja Jyri Kyllönen. En pelannut erityisen hyvin lukkarina tätä finaalisarjaa ja jouduin kovan psyykkauksen kohteeksi. Voitimme ensimmäisen kotipelin, hävisimme toisen kotareissa. Ratkaiseva kolmas ottelu meni jälleen kotiutuslyöntikilpailuun. Kossu teki aluksi kolme juoksua, ja vastustajan pelaajat alkoivat puhua jo mökkireissusta. Kirimme 3-3:een neljällä parilla ja tulin ratkaisemaan viimeistä paria. Onnistunut tappikupperi ja voitonjuhlat olivat valmiit alkamaan.

Vuonna 2009 pelasimme ViVe:n kanssa Kossua vastaan Pohjanmaan hegemoniasarjan puolivälierissä. Jatkoon pääsisi neljällä voitolla. Johdimme otteluvoitoin 3-2 ja kuudes peli meni kotiutuslyöntikilpailuun. Olin taas viimeisessä parissa. Yritin kahdella ensimmäisellä lyönnillä tappikupperia, jotka eivät onnistuneet. Lähdin viimeiselläkin aluksi lyömään kumuraa, kunnes sain väärän alle. Koko linja tuli kovasti vastaan, joten yritin lyödä pallon syvimmän miehen (Jukka Latvala) rystylle.

Vuonna 2010 pelasimme Kouvolaa vastaan finaalipelit. Ensimmäinen peli meni kotiutuslyöntikilpailuun. Olin jo aikaisemmin kesällä päättänyt, mitä löisin, jos minulle tulisi ratkaisupaikka. Kuinka ollakaan, olin jälleen viimeisessä parissa. Lyönti ei ollut täydellinen, mutta riittävä, ja Tuomo Lönnmark ehti kotiin:

Vuonna 2012 voitimme Jyväskylän Kirin kanssa runkosarjan viimeisessä ottelussa Joensuun puhtaasti 2-0. Pudotuspelipaikkamme oli kiinni Kankaanpään ja Kiteen välisestä ottelusta. Jos Kankaanpää voittaisi, etenisi se Sotkamoa vastaan puolivälieriin ja jos häviäisi, etenisimme me kahdeksan joukkoon. Seurasimme ottelua Bittilähteestä.