Valmentajan tärkeimmät taidot ovat tunne- ja vuorovaikutustaidot

Autoritäärisessä valmennusmetodissa saatetaan ajatella, että tärkeintä on tekniikan osaaminen, tieto fysiologian nyansseista, saavuttaa nopea ryhmäkuri jne. Jos taas haluaa kasvattaa lapsia ja nuoria kestävään liikunnalliseen elämäntapaan, terveeseen viestintään, hyvään itsetuntoon ja minäkuvaan, herättää valmennettavissa sisäistä motivaatiota, on tärkeimmät työkalut kiistatta valmentajan toimivat tunne- ja vuorovaikutustaidot. Valmentaja valmentaa ennen kaikkea omalla esimerkillään.

Terveessä yhteisössä vallitsee avoin, ketään mielistelemätön keskustelukulttuuri. Kun yhteisö on terve, johto osaa suorastaan pyytää korjaavaa palautetta valmennettaviltaan. Kannustetaan ja kyetään puhumaan vaikeistakin asioista ilman vastuun väistelyä, hiljenemistä, hiljentämistä tai pelon ilmapiiriä. Toimiva yhteisö (oli se sitten joukkue, työporukka, perhe, kaveripiiri) tarvitsee kukoistaakseen osallisiltaan riittävän hyviä tunne- ja vuorovaikutustaitoja.

Vuorovaikutustaitoja ovat mm. minäviestit (sinäviestien sijaan), aktiivisen kuuntelun taito ja molemmat voittavat -menetelmä. Tunnetaitoja taas ovat omien ja toisten tunteiden tunnistaminen, tunteiden nimeäminen, kyky säädellä ja käsitellä niitä. Kuinka moni valmentaja on tietoisesti perehtynyt näiden taitojen harjoittamiseen? Mustavalkoista yleistämistä tulee välttää ja esimerkillisiä menestystarinoita historiasta toki löytyy. Samalla veikkaamme, että vähemmistö valmentajista on riittävän tietoisia, mitkä viestintätavat toimisivat rakentavimmin ja motivoivimmin. Valmentajien yllätykseksi heidän tärkein työkalunsa saattaakin olla kuuntelun taito.

Ilmapiiri valmennustilanteessa on pitkälti kiinni valmentajan luomasta tunneilmastosta. Epäasiallisen kohtelun ja epäeettisen vallankäytön hiljainen hyväksyntä on kannanotto sekin. Tavoitteellisessa huippu-urheilussa saatetaan normalisoida epänormaalia. Kuplan tiedostaa ja kyseenalaistaa usein vasta silloin, kun ura on ohi tai on muuten etääntynyt valmennuksesta. Joukkueiden muovaama arvopohja ja johtamiskulttuuri joko mahdollistaa tai ennaltaehkäisee tämän hetken valmennuskeskustelussa olevia ikäviä tapahtumia.

Valmennuskulttuurin epäkohdissa tärkein työkalu on rohkea puuttuminen. Puuttuminen taas tarvitsee muutoksia kommunikaatio- ja palautekulttuuriin, jotta yhteisö kykenisi uudistumaan. Yhteiskehittely vaatii yhteistyötä ja käytännössä yhteistyön onnistuminen on pitkälti kiinni siitä, millaiset tunne- ja vuorovaikutustaidot valmentajalla sekä valmennettavilla on ja mitä johtamiskulttuuri sallii.

Valmentajien tapoja toimia ei välttämättä valvota tai kyseenalaisteta systemaattisesti, vaikka valmentajien esimiesten yksi tärkeimmistä tehtävistä on luoda pelisäännöt viestintätavoille. Sääntöjen tarkoituksena on sitouttaa valmentajat arvostavaan kommunikaatioon ja johdon tulisi puuttua viipymättä sääntöjen vastaiseen kommunikaatioon. Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta valmennuskulttuurit muodostavat valitettavan helposti omia toimintamallejaan, joihin johto ei uskalla ottaa kantaa. Valmentajan menestys ja luvut paperilla ovat surullisen usein tärkeämpiä kuin se, millä tavoilla valmentaja saa tietyt yksilöt huippusuorituksiin. Tulisikin puhua enemmän viestinnän eettisyyden periaatteista; tavoista, joilla tavoitteisiin pyritään. Eettisyyden kriteereissä korostuvat mm. dialogisuus, rehellisyys, kyky ja halu moraaliseen vastuuseen sekä pyrkimys ratkaista viestinnän eettisiä ongelmia.

Korostunut autoritäärisyys, pelon ilmapiiri ja yliampuvat rangaistukset ovat vanhanaikaista valmennusfilosofiaa. Tyyli saattaa hetkellisesti tuoda tuloksia, mutta tuskin edistää enemmistössä nuoren tervettä kasvua, vastuuntuntoisuutta ja halua kehittyä pitkäjänteisesti. Arvoina tuskin tuolloin ovat yleisesti ideaaleina pidettävät demokraattisuus, tasavertaisuus, psykologisesti turvallinen ilmapiiri tai vapautunut tunneilmasto. Tiedetään, että vapautuneessa tunneilmastossa oppiminenkin sujuu paremmin kuin pelon ilmapiirissä. Liikunnan ilo saattaa hiljalleen hiipua kohti robottimaisen tehokasta suorittamista. Liikunnasta ja urheilusta saattaa kadota se kaikkein tärkein, mikä aikoinaan sytytti kipinän liikuntaan.

Valmentajan yksi tärkeimmistä tehtävistä on ottaa vastuu teoistaan – ei vain aiheuttamastaan mielipahasta – vaan teoistaan. Tällöin näkyy, onko valmentajalla autenttista kykyä itsereflektioon ja aitoon pyrkimykseen muuttaa tapojaan. Se, että kiltti ja tunnollinen valmennettava tottelee kyseenalaistamatta ja hiljennetään, on huono epäeettinen tie. Vierestä hiljaa katsominen ja hyväksyminenkin on kannanotto – ”hyväksyn, että tällaista tapahtuu”.

Miksi autoritääristä, nuorta loukkaavaa, huutavaa ja pelottavaa käytöstä sitten oikeutetaan? Eikö ilman niitä joukkue menesty?

Tunne- ja vuorovaikutustaitojen systemaattinen harjoittelu tulisi kuulua jokaisen valmentajan koulutukseen. Näemme, että ilman näitä taitoja valmentaja ei ole pätevä työhönsä, vaikka olisi moninkertainen maailmanmestari ja tietotaidoltaan paras lajissaan. Kaikki pysyvät muutokset lähtevät asioiden tiedostamisesta, sisäisestä (ei ulkoisesta) motivaatiosta, sisäistetystä arvopohjasta ja autenttisesta halusta kehittyä. Käytännössä valmennuskulttuurin eettinenkin arvopohja saattaa jäädä vain luetteloksi sanahelinää. Palavereissa saatetaan laatia paperille hyvältä kuulostavia arvoja (tasavertaisuus, urheilun ilo, yhteisöllisyys, kuulluksi tuleminen, fyysinen ja psyykkinen terveys, terve itseluottamus jne.), vailla aitoa havahtumista, käytännön merkitystä ja valmentajan esimerkkiä.

Veikkaamme, että valmentajilla liian usein sekoittuu käsitteet sitoutuminen työhön ja yliampuva pakonomainen tarve kontrolloida valmennettaviaan. Jos suhtautuu intohimoisesti työtänsä kohtaan, se ei ole sama kuin toimia häikäilemättömästi kohti tavoitteita hinnalla millä hyvänsä. Surullisinta on, että tavoitteita kohti on menty nuorten mielenterveysongelmien kustannuksella.

Monessa valmennusyhteisössä hyvä arvopohja näkyy onneksi myös käytännössä. Hyvä uutinen on myös se, että erilaisista (ja kyseenalaisista) valmennuskulttuureista puhutaan avoimesti ja että kaikki edellä mainitut tunne- ja vuorovaikutustaidot ovat harjoiteltavissa. Taitojen harjoittelussa on tärkeää systemaattisuus, jatkuvuus sekä toiminnalliset menetelmät. Sosioemotionaalisten taitojen harjoittelu antaa valmentajille ja valmennettaville konkreettisia työkaluja ryhmässä tai joukkueessa toimimiseen. Näiden taitojen opettaminen liikunnan ja urheilun avulla edistää merkittävästi nuorten sosiaalista ja psyykkistä toimintakykyä ja auttaa siten myös kohti parempia fyysisiä suorituksia.

Yksi sitkeimmistä harhaluuloista on, että työ (valmentaminen) itsessään kehittää vuorovaikutustaitoja. Tämä luulo estää taitojen (luontaisten vahvuuksien ja heikkouksien) tiedostamisen ja harjoittelemisen. Paljon mielipahaa ja drop out -ilmiöitä olisi ennaltaehkäistävissä, jos tämä tiedostettaisiin paremmin. Taidot auttavat valmentajia toimimaan myös rakentavina rauhanvälittäjinä valmennettavien välisissä ristiriitatilanteissa. Eettisesti vastuullinen, viestinnässään pätevä valmentaja osaa tarttua ongelmiin rakentavasti ja saa aikaan muutoksen heikentämättä toisen itsetuntoa, vahingoittamatta välejä sekä antaen toiselle mahdollisuuden muuttaa käytöstään leimaamatta, syyttelemättä, rankaisematta ja arvostelematta.

Osallistuimme vuosia sitten Toimiva vuorovaikutus -ohjaajakoulutukseen ja Toimiva koulu -kursseille. Kipinä täydentävään koulutukseen syttyi jo opiskeluaikana, sillä koimme ettei tärkeästä (ja ehkä kaikkein merkityksellisimmästä) aiheesta puhuttu opinnoissamme riittävästi. Kurssit perustuvat psykologian tohtori Thomas Gordonin teoriaopetuksiin ja käytännön harjoituksiin, jossa tavoitellaan terveempää kommunikointia, toimivia ihmissuhdetaitoja ja ymmärrystä siitä, kuinka nämä taidot vaikuttavat mm. oppimis- ja työskentelyilmapiiriin ja sitä kautta tavoitteiden saavuttamiseen vastuuntuntoisesti. Gordonin tunnettuja teoksia ovat mm. Toimiva koulu ja Toimiva perhe.

Valmennus on paljon muutakin kuin lajitaitojen opettamista; se on vuorovaikutustilanne vaihtuvine ryhmäilmiöineen, missä valmentajan tunneäly on peliälyä tärkeämpää. Edellä mainittujen taitojen harjoittelu ei sulje pois valmentajan ja tavoitteiden vaativuutta tai jämäkkyyttä. Solvaava, pelkoa herättävä valmentaja saattaa saavuttaa tuloksia, muttei todennäköisesti aitoa arvostusta.

 

Mitä tunteita ja ajatuksia kirjoituksemme herätti?

Perttu Hautala (LitM) ja Stina Hautala (LitM)

 

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja käytännön vinkkejä harjoitteluun

Goleman, David: Tunneäly työelämässä 2012

Gordon, Thomas: Toimiva koulu 2006

Gordon, Thomas: Toimiva perhe 2004

Klemola, Ulla & Talvio, Markus: Toimiva vuorovaikutus 2017

Köngäs, Mirja: Tunneäly varhaiskasvatuksessa 2019

Laajalahti, Anne: Vuorovaikutusosaaminen ja sen kehittyminen tutkijoiden työssä. Jyväskylän yliopisto 2014

Rovio, Esa; Lintunen, Taru & Salmi, Olli (toim.): Ryhmäilmiöt liikunnassa 2009

Taitoja voi harjoitella myös pätevien, koulutettujen ohjaajien kursseilla

Yhteisöille: Toimiva vuorovaikutus -kurssi

Nuorille: Nuorten tunne- ja ihmistaitojen kurssi NUISKU

Opettajille, valmentajille ja ohjaajille: Toimiva koulu -kurssi, Toimiva vuorovaikutus -kurssi

Vanhemmille: Toimiva perhe -kurssi

Lapsille, varhaiskasvattajille: Askeleittain -opetusohjelma, K12 -kurssi

LISÄTIETOA

https://www.gti-ry.com/kurssit/

 

Huippupesis vuonna 2020

Tässä kirjoituksessani pohdin pelin, pelaajien ja pelinjohtajien evoluutiota. Esitän myös ajatuksiani siitä, mikä on voittavaa pesistä vuonna 2020. Lähestymistapani on vertaileva, pelasin ensimmäiset Superpesis-pelini kesällä 2005 ja uskallan jo viimein sanoa, viimeiset vuonna 2016. Peli muuttui näiden vuosien aikana ja on muuttunut edelleen. Tarkastelussa on erityisesti miesten huippupesis mutta samat lainalaisuudet pätevät pitkälti myös naispesiksessä.

Urheilullisuus ja lajitehokkuus

Uuden sukupolven pelaajat ovat täysiverisiä huippu-urheilijoita. Arjen valinnat ovat urheiluelämä edellä mietittyjä. Harjoittelu aloitetaan aikaisin syksyllä, opiskelijan vapautta ja mahdollisuuksia hyödynnetään, mukaan on tullut myös yhä laajempi akatemiaverkosto. Valmistumista ja täysipäiväiseen työelämään siirtymistä lykätään, vietetään urheilijan arkea. Syödään riittävästi ja usein, juodaan hillitymmin, nukutaan hyvin. Alku- ja loppuverryttelyt tehdään huolellisesti, kipua kuunnellaan, huolletaan kehoa palauttavilla harjoitteilla.

Yleisen urheilullisuuden parantuessa fyysiset ominaisuudet ja lajitehokkuus ovat parantununeet. Muutos koki myös itseäni. Paransin urani aikana 30 metrin kennoaikaa kymmenyksen verran ennätykseni ollessa 3,85. Peli kehittyi nopeutta suosivammaksi ja muut kehittyivät vielä paljon enemmän. Lopputulos oli se, että aloitin urani etenijäjokerina ja etenijä-vaihtajana, urani viimeisinä vuosina oli yleistä, että minut jätettiin väliin 0-tilanteessa ja profiilini muuttui vaihtaja-kotiuttajaksi. Menestyvän joukkueen ykköskärkeen olin auttamatta liian hidas, kun vierellä pelasi 3,6- ja 3,7-alkuisia pelaajia. Monet takavuosien Itä-Länsi -tason pelaajat mahtuisivat laji- ja pelitaitojensa puolesta edelleen ykköskärjen avainrooleihin. Riittäisikö nopeus? Pesiltä lähdöillä voi kompensoida, mutta huippuetenijät tänä päivänä osaavat tuonkin.

Minua arvostettiin pelivuosinani yhdeksi sarjan parhaiksi kolmosvahdeiksi. Tänä päivänä ei olisi puhettakaan, että minun kolmeen kertaan leikatulla heittokädelläni pystyisi pelaamaan voittavaa ulkopeliä. Juoksuvoiman lisääntyessä vaatimukset heittovoimalle ovat kasvaneet. Tänä päivänä huonolla heittokädellä varustettu pelaaja on automaattinen kohde, huonokätisiä pelaajia voi vieläkin aavistuksen verran kierrätellä menopesän vahdeiksi, mutta suorittavaksi pelaajiksi heistä ei yksinkertaisesti ole. Esimerkiksi etukentällä huonoa heittokättä joutuu paikkailemaan kotipesää lähempänä olevalla sijoittumisella, mikä avaa taas mahdollisuuksia sisäpelaajalle ja -joukkueelle.

Ulkopelin kehittyessä myös lyöntivoimalla on entistä suurempi merkitys. 0-tilanteen pystärin on oltava voimakas, vaihtotilanteissa kovan lyönnin uhkalla pelataan paljon. Esimerkiksi itselläni kovan lyönnin uhkaa ei ollut (löin alle 160 km/h), joten ulkokentät olivat “suissa” pelaamassa hyvin osaamiani taitolyöntejä pois. Kotiutuksissa sijoittelijoiden aika alkaa olla ohi. Syvyys- ja leveyspelaaminen on kehittynyt fyysisten ominaisuuksien lisäksi, täten pelkän löysän kumuran tai viistomailan varassa olevat pelaajat ovat vaikeuksissa.

Peli ennen ja nyt

15-20 vuotta sitten pelit olivat usein ulkopelin juhlaa. Kaarta siirrettiin kauemmaksi, lukkarit fyysistyivät, etukentät siirtyivät kauemmaksi ja tilaa alkoi olla vähemmän. Erityisesti Sotkamon Jymyn staattinen sektoripeli oli myrkkyä sisäpelijoukkueille. Juoksu- ja lyöntivoima ei ollut samalla tasolla kuin nyt ja pelit olivat vähäjuoksuisia. Pohdittiin sääntömuutoksiä, villeimmissä ideoissa jopa harkittiin yhden ulkopelaajan poistamista ja kahdeksaan ulkopelaajaan siirtymistä.

Viime vuodet ovat olleet sisäpelin vastaiskun vuosia. Pesänvälejä voitetaan juoksemalla (erityisesti 2-3-väliä), kotiuttajat ovat monipuolistuneet ja vaarallistuneet. Uhka- ja taka-apupelaaminen on kehittynyt, pelataan yhtä ulkopelaajaa vastaan, pallopelitermein alivoimaiset hyökkäykset ovat muuttuneet ylivoimaiseksi. Vapaat lyönnit ovat laadukkaita ja voimakkailla tappi- ja jatkekumuroilla tulee paljon juoksuja. Sisäpeli on kaiken kaikkiaan kehittynyt nopeammin kuin ulkopeli. Ulkokentät ja -pelaajat ovat olleet kovassa paineessa, kun lyöntivoima -ja varmuus on kehittynyt, räpylävarmuus ei ole pysynyt perässä.

Peli on muuttunut viime vuosina erityisesti 1-tilanteen osalta. Ulkopelissä joukkueiden parhaita ja heittävimpiä pelaajia ollaan siirretty 3-vahdeiksi, näin välipelaaja on saanut mahdollisuuden pelata keskempänä ja sitä myöten saumoissa on vähemmän tilaa. Täten sisäpelissä linjan ylittävät lyönnit, pystärit ja menopesän kovat ovat olleet arvokkaita purkulyöntejä. 1-vahti on jouduttu tuomaan lähelle etenemisaikojen parantuessa. Näin 1-pesältä ollaan saatu entistä parempia lähtöjä. Samalla harva 1-vahti pystyy pelaamaan kuin Iiro Kuosa, eli samanaikaisesti pientä ja kovaa vastaan, ja taka-apupelaaminen 1-vahtia vastaan on lisääntynyt. Lyödään joko pientä / ohitusta tai pientä / rajakovaa. 1-tilanne on muodostunut kulminaatiotilanteeksi, samalla juoksujentekopelistä ollaan siirrytty palontekopeliksi, jossa jokainen takapalokin on arvokas.

Ulkopelipaikoista tärkeimmän eli lukkarin pelaavuus on korostunut aivan viime vuosina. Jos 15 vuotta sitten jyllättiin heittokädellä ja näpinhaulla, nyt keskiössä on taktinen ja tekninen osaaminen. Erityisesti takatilannepelaamisen merkitys on kasvanut parhaita kotiuttajia vastaan. Pelirohkeus, pelille heittäytyminen, epäonnistumisille altistuminen psyykkisistä ominaisuuksista ovat korostuneet. Syötön variointi, syöttöliikkeen nopeus, syötön sijoittelu, riittävä väärien ja uskalias puolikorkean käyttö takatilanteessa. Tässä taktis-teknisiä vaatimuksia nykypäivän huippulukkarille.

Kopparipelaamisessa puhuttiin ennen pitkälti hakevasta ja varmistavasta kopparista, nyt – kuten edellä jo viittasin – tarvitaan kaksi hyväkätistä kopparia, mielummin kaksi hakevaa. Kun lyöntien vaarallisuus on lisääntynyt, vaaditaan koppareilta saumatonta yhteispeliä. Muutaman vuoden takainen Puputti-Haukkala -duo on malliesimerkki modernista kopparipelaamisesta.

Takatilanteessa parhaat etenijät pystyvät vapailla kumuroilla lähtemään pesästä. Näin palon riskiä ei ole enää ollut, joten vapaiden lyöntien arvo on kasvanut. Tähän ulkopelijoukkueet ovat pyrkineet vastaamaan erilaisilla kuvioilla. Esimerkiksi Tahko-kuvion tai käännetyn Tahko-kuvion käyttö on ollut perusteltua. Kumuralle on haluttu jättää mahdollisimman vähän pinta-alaa, kun onnistuneella kumuralla on tappi- tai syvään kuvioon tullut juoksu heittovoimaisimpiakin koppareita vastaan.

Naispesiksestä tässä välissä sananen. Etenijät ovat nopeita, pesänvälit lyhyitä ja pelaajat taitavia. Pienet lyönnit ovat arvossaan, mutta jos olisin naisjoukkueen pelinjohtaja tai valmentaja, suosittelisin ja opettaisin päävaihtajille myös linjan ylittäviä lyöntejä, kumuraa ja (viisto)pystymailaa. Etukentät ovat niin lähellä, että välissä on kovasti tilaa. Läpilyöntejä naispesiksessä ei nähdä niin paljon kuin miesten puolella, joten hakisin pelille kaivattua happea ilman kautta. Jyväskylän akatemiaharjoituksissa ollaan jo ensiaskel tähän suuntaan otettu.

Peli jatkossa

Sisäpelin lainalaisuudet ovat tiedossa. Pienet lyönnit ovat toistovarmempia kuin kovat. Toisaalta välissä on eniten tilaa. Yhtä pelaajaa vastaan pelaaminen on tuloksellista. 1-sektorin maalipaikka eli paras paikka lyödä juoksu on lyödä pallo lähimmän pelaajan ylitse. Tiedetään, miten lyöntijärjestys kannattaa pyörittää. Lyöntivoima ja eteneminen antavat mahdollisuuksia. Ennakoin, että seuraava kehitysaskel nähdään ulkopelissä ja tiettyjä viitteitä tähän on jo olemassa. Paineistaminen erityisesti kuvionvaihteluiden kautta on lisääntynyt. Aluksi takatilanteessa, nyttemmin myös nollan kautta vaihtotilanteissa. Finaalipeleissä Joni Rytköstä vastaan liikkeet tulivat myöhään parasta lyöntiä eli kolmosjatkevapaata vastaan. Myös Sotkamo lähti samalle tielle lyhyellä harjoittelulla ja olosuhteisiin nähden onnistui siinä kohtuullisesti. Joensuu on selvästi pisimmällä ulkopelin evoluutiossa pitkälti Petri Pennasen ja Juhani Lehtimäen perinnön kautta, muut tulevat vielä perässä, mutta tulevat kirimään, ennakoin. Naisissa Pori lähti finaalipeleissä kuvionvaihdon tielle ja ennakoin paineistamisen lisääntyvän paitsi mies- myös naispesiksessä.

Paineistaminen tulee takuulla lisääntymään vaihtotilanteissa, mutta yhtä asiaa kokeilisin erityisesti nollatilanteessa: jos joukkueella on hyvä tolppalukkari ja vastassa heiveröisiä kärkipelaajia ja etenijäjokereita, harjoittelisin takuulla yhden kopparin peliä. Yhden kopparin pelaamista voisi kokeilla myös ajolähdön viimeisillä lyönneillä palottomissa tilanteissa esimerkiksi juoksun tai kahden tappioasemassa altavastaajana korkeaan syöttöön. Annan kunniamaininnan joukkueelle, joka ensimmäisenä kokeilee yhtä kopparia tietyissä tilanteissa.

Vimpeli Sami-Petteri Kivimäen johdolla lanseerasi muutama vuosi sitten uuden tavan purkaa kakkostilannetta: kovalyöntinen pelaaja ottaa uhat kakkosrajaan ja tiputtaa ohitussektoriin valuvan näpin. Muut joukkueet ovat seuranneet perässä, mutta ennustan lyöjän askelien lukemisen, ennakoinnin, uskalluksen pelata kovalyöntisiäkin pelaajia vastaan lähempänä ja riskianalyysin kehittyvän eikä tökönäpeillä enää ensi kesänä juhlita samalla tavalla kuin muutamana aikaisempana vuotena. Joensuuhan pääsi tähän kiinni jo vuosi sitten välieräsarjassa Vimpeliä vastaan.

Ulkopelaajien lukemiskyky kehittyy, liikkeet synkronoituvat, sisällä osataan peittää ja kääntää lyöntejä paremmin. Täten pelaajat ovat suorittavia pelaajia arvokkaampia. Ne pelaajat, jotka osaavat ennakoida, havainnoida ja tehdä päätöksiä muita nopeammin ja paremmin, juhlivat. Taustalla täytyy toki olla riittävät lajitaidot ja riittävä suorituspankki, mutta hetkessä eläminen ja pelaaminen korostuvat. Ajatuksen täytyy pelata, mieli on osattava oikealla hetkellä myös rauhoittaa ja tyhjentää. Harjoituksiin ja peleihin on tultava henkisesti valmiina ja mieli kirkkaana. Vimmatulla taistelulla ja läpi vaikka harmaan kiven -aggressiivisuudella ei tule nähdäkseni paras lopputulos, avainsanana vaikkapa Joensuun Mailan pelaajia katsoessa tulee mieleen tietynlainen seesteisyys.

Pelinjohtaminen

Pelinjohtaminen pelitilanteessa on tärkeää mutta “vain” jäävuoren huippu. Yksilön laji-, peli-, ominaisuus- ja psyykkinen valmennus, valmennusryhmän johtaminen, pelipaikka-, rooli- ja pelitilannekohtainen täsmävalmennus, harjoiteltujen asioiden siirtäminen peliin, ymmärrys lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteista ja pelaajien ja pelin kehittämisestä ovat valmennusprosessin keskiössä. Edustusjoukkueen pelinjohtaja on parhaimmillaan koko seuran päävalmentaja ja ymmärtää myös taloudesta ja talouden priorisoinneista. Resursseja ja aikaa on aina rajallinen määrä, kyse on valinnoista. Ollako hankkimassa ja hamuamassa sivukuluineen 40.000 euroa maksava pelaaja kaudeksi tai kahdeksi, joka nostaa omalla panoksellaan joukkueen sijoitusta pykälällä tai kahdella vai ollako kehittämässä harjoitusolosuhteita tai rekrytoimassa seuraan pitkäaikaista juniori- tai valmennuspäällikköä samalla rahalla. Tulevaisuuden pelinjohtaja avoin uudelle tiedolle, luonteeltaan utelias ja valmis kyseenalaistamaan aikaisemmat toimintamallit. Hän ottaa vaikutteita muistakin lajeista, verkostoituu ja vaihtaa tietoa muiden valmentajien kanssa. Ominaisuuksiltaan hän on sekä englannin kieloen termein leader että manager, itsereflektiota harrastava, turvallinen ja luottamusta herättävä johtaja. Itse pelitilanteessa tulevaisuuden pelinjohtaja osaa elää, valmentaa ja johtaa hetkessä, hän tunnistaa tilanteet ja osaa pelata vastustajan lukkaria vastaan. Merkkipelistä ei ole tehty liian monimutkaista vaan merkkipelin tehtävänä on antaa aikaa havainnoinnille. Lista on pitkä ja pelin vaatimusten kasvaessa myös vaatimukset pelinjohtajalle ovat kasvaneet. Merkinnäyttäjästä ollaankin siirrytty kohti kokonaisvaltaista valmentajaa.

Pelitaidoista

Osaavatko nuoret pesäpalloilijat pelata? Mitä on pelaaminen, pelikäsitys, pelirohkeus? Miten näitä pystyy kehittämään? Olemmeko me valmennuksessa laiminlyöneet pelitaitojen opettamisen?

Fysiikan ja lajitehokkuuden kehittämisessä pesäpallossa ollaan pitkällä. Ymmärretään syy-seuraus -suhteet, tiedetään harjoittelun, levon ja ravinnon oikea suhde, harjoittelun ohjelmoinnissa apuna käytetään kouluttautuneita fysiikkavalmentajia yli lajirajojen. Tänä päivänä uuden sukupolven pelaajat ovat nopeampia, voimakkaampia ja tehokkaampia kuin koskaan. Testitulokset kehittyvät, harjoitellaan testejä varten, vertaillaan testituloksia, joukkueet julkaisevat parhaimpia testituloksia. Missä on ensimmäinen joukkue, joka testaa pelitaitoja?

Pesäpalloilijan ominaisuudet voidaan jakaa seuraaviin kategorioihin: yksilön luonne ja kunnianhimo, lajitaidot, pelitaidot, fysiikka, joukkuetaidot. Kaikki muut ovat helpompia jäsennellä kuin pelitaidot. Mitkä ovat siis tärkeimmät pelitaidot?

Pelaaminen on jatkuvaa ennakointia, havainnointia, päätöksentekoa ja suorittamista. Puhutaan lähes mystisestä ominaisuudesta nimeltä pelikäsitys. Kaikki eivät näe pesäpallo-ottelua samalla tavalla. Osa tunnistaa yleisön tuoman tunnelman, osa tunnistaa parhaat hodarit, osa näkee oikeat tuomiot. Kuka näkee pelin? Entä jos pelitaidoissa on kyse siitä, kuka tunnistaa pelin kannalta merkityksellisimmät yksityiskohdat? Miten ennakoidaan, mitä havainnoidaan, kuinka paljon aikaa jää oikeiden havaintojen tekemiseen, miten osataan valita tilanteeseen sopiva ratkaisu, kuinka epäröimättä toimitaan. Pelitaitojen kannalta oleellista on oppia havainnoimaan ”oikeita” asioita ja siirtää harjoitellut taidot peliin. Harjoitellaanko pelitaitoja riittävästi?

Pohjana pelikäsityksen tai pelitaitojen oppimiselle on pelin sääntöjen ymmärrys ja yksilön lajitaidot. Pelitaitoinen pelaaja havainnoi pelin tilannetta, vastustajan sijoittumista, lyöjän vauhtia ja askelia, ymmärtää mitä pelinjohtaja viestittää, tietää missä pallo on. Sisäpelissä pelitaitoisella pelaajalla katse pysyy pitkään vastustajan ulkokentässä, lyöntiarsenaali ja taidot riittävät pelaamaan yhtä ulkopelaajaa vastaan, tunnistetaan etenijöiden kyky edetä ja osataan valita tilanteeseen nähden helpoin lyönti, osataan pelata pelinjohtajan merkin mukaan myös merkin vaihtuessa. Etenijänä osataan kärkkyä tilanteeseen nähden oikealla tavalla, osataan lukea lukkarin syöttöliikettä, osataan ottaa väärät pois lentolähdölläkin, varastetaan jokainen ilmainen pesänväli kärki- tai takaetenijänä. Kaarella ollaan läsnä, osataan ennakoida väärä, huutaa väärä, auttaa lyöjää ja etenijää. Ulkopelissä ymmärretään yksilönä toimia joukkuetaktiikan luomissa raameissa. ”Liiku, puhu, varmista”, sanoi Matti Iivarinen. Lisään vielä, että ”ennakoi, lue, ajoita, suorita”. Lukkaripeli on vielä oma pelitaitojen haaransa, josta voisin puhua pitkäänkin.

Pelinjohtajat penäävät pelirohkeuden perään. Mitä on pelirohkeus? Kaikkihan meistä pelkäävät joskus, eikö vain? Pelirohkea pelaaja ymmärtää muita paremmin millaisia ratkaisumalleja tilanteisiin on olemassa ja ymmärtää mitä niistä voi seurata. Pelirohkealla pelaajalla on hyvä ja turvallinen olo suorittaa ja pelinjohtajan ja joukkueen tuki takana. Pelirohkealla pelaajalla taustalla hyvät lajitaidot ja hän osaa valita tilanteeseen nähden oikean ratkaisun. Pelinjohtaja pystyy ruokkimaan pelirohkeutta. Muistan omalta uraltani tilanteen, kun olimme Joensuussa pelaamassa. Pelinjohtajani käski 1-2 -tilanteen viimeisellä lyönnillä lyödä kakkosluukkuun rohkeasti. Pelinjohtaja otti siis vastuun mahdollisesta epäonnistumisesta, minulla oli turvallinen olo suorittaa, lyönti onnistui kolmen juoksun arvoisesti.

Perinteisesti valmentaminen on käsitetty näkyvän toiminnan eli suoritusten toistamiseksi tai muuttamiseksi. Taitojen opettaminen on ollut annettujen mallisuoritusten toistamista ja palautteen antamista fyysisestä suorituksesta. Havainto- ja päätöksentekoprosessit ovat jääneet taka-alalle. Ennen näkyvää suoritusta urheilijan kehon sisällä tapahtuu paljon sekä havaitsemiseen että ajatteluun liittyviä prosesseja. Oppimisketju alkaa eri aistikanavien kautta tulevan informaation keräämisellä, pesäpallossa pääosassa on näköaisti. Kun urheilija on kerännyt ympäristöstä ja suorituksestaan riittävästi tietoa, käsittelee hän tätä informaatiota aivoissaan. Pesäpalloilija tekee ratkaisun, kuinka toimia. Lyönkö näpin, hidastetun vai kovan? Lähdenkö irti kolmoselta? Mihin suuntaan liikun? Vasta näiden havaitsemiseen ja päätöksenteon liittyvien prosessien suorittamisen jälkeen urheilija toimii fyysisesti ja toiminta näkyy ulospäin suorituksena.

Hyvä pesäpallovalmentaja osaa esimerkiksi ohjatun oivaltamisen kautta valmentaa pelaajat pelitaitojen kehittymiseen. Hyvä valmentaja ei anna heti oikeita vastauksia vaan osaa kysyä oikeita kysymyksiä. Hyvä valmentaja osaa simuloida pelinkaltaisia tilanteita harjoituksiin. Ulkopelissä esimerkiksi useamman kiinniottajan vartioimia isoja portteja, yhteispuhetta, liikettä ja lyöjän lukemista vaatien. Nopeiden havaintojen vaatimia sisäpeliharjoitteita, jossa mukana on kognitiivisia tehtäviä ja / tai ulkopelaajien liikettä sekä merkin nopeaa havainnointia. Havaitsemiseen ja päätöksentekoon liittyvät haasteet ja mahdollisuudet otetaan huomioon arkiharjoittelussa eikä odoteta ja oleteta niitä tulevan vastaan ainoastaan pelissä. Esimerkiksi vieroksun perinteisiä ulkopelidrillejä ilman minkäänlaista pelielementtiä. Tai perinteistä verkolla lyöntiä ilman erilaisia syöttöjä, eri valintojen tekemistä eri syöttöihin tai ilman ajatusta pelitilanteesta. Verkolla monotonisesti lyömällä kehittyy verkolla lyömisessä, ei pelaajana.

Palautteen anto suorituksista on luultavasti eniten käytetty didaktinen apukeino valmennuksessa. Palaute voidaan jakaa sisäiseen ja ulkoiseen muotoon. Mitä taitavammasta pelaajasta on kyse, sitä enemmän hän pystyy hyödyntämään kehonsa sisäistä palautetta taitojen kehittämiseen. Mitä tunsin, kun löin palloa? Miltä heitto tuntui? Mitä näin, kun tein etenemispäätöksen? Ulkoisessakin palautteessa pelitaitoja opettaessa kannattaa kannustaa urheilijan itse kertomaan suorituksestaan, ennen kuin antaa itse valmentajana palautetta. Harjoitus- ja pelitaitoja läpikäydessä kannattaa ottaa kännykkä tai tabletti mukaan ja kysyä urheilijalta, miksi hän teki kyseisen ratkaisun, mitä hän näki tilanteessa, olisiko joku toinen ratkaisu ollut paikallaan.

Yhteenvetona, pelaamaan oppii paitsi pelaamalla ja katsomalla pelejä paljon, myös harjoittelemalla. Höntsä- ja pihapelit, joissa pelitaitoja opitaan luonnostaan, ovat vähentyneet. Tämä asettaa paineita pesäpallovalmennukselle opettaa merkityksellisiä pelitaitoja. Ja tässä emme ole vielä niin pitkällä kuin lajitaitojen tai fyysisten ominaisuuksien valmentamisessa.

Lähteet:

Pennanen, P. Pelitaidot-koulutus.

Kalaja, S., Jaakkola, T. Taidon harjoittaminen; Jaakkola, T. Valmennuksen pedagogiikka ja didaktiikka, teoksessa Lasten ja nuorten hyvä harjoittelu.

 

Vieraskynä: Hallitseeko testaaminen pesäpallon harjoituskulttuuria?

Cooper, 3000 metriä, piip-testi, pp-ergo, nopeuskestävyystestit, sika-testi, ketteryys-testi, 30 metriä, rinnalleveto, kyykky, penkkipunnerrus, leuanveto, yliveto, vatsalihastestit kaikkine eri versioineen, maastaveto, vuoroloikka, 5-loikka, esikevennetty hyppy, staattinen hyppy, esikevennetty- ja staattinen hyppy lisäpainoilla, vauhditon pituus, kuntopallot pään yli eteen ja taakse sekä lyöntiliikkeenä, rasvaprosentin mittaus, lyönnin ja heiton tutkaus, liikkuvuustestit…

Yllä listaus testeistä, joita olen pelaajana tehnyt, valmentajana teettänyt tai nähnyt ja kuullut pesäpallopiireissä tehtävän. En ole voinut välttyä kysymästä itseltäni, miksi ja mitä kaikkea lajin oheisharjoittelun saralla testataan tai että ovatko kaikki testit tarpeellisia? Voiko olla että testipattereilla saadaan vain täytettä pitkään harjoituskauteen? Mitä testit urheilijalle ja valmentajalle kertovat, mitä johtopäätöksiä niistä tehdään ja miten mahdollisesti parantuneet testitulokset siirtyvät peliin?

Motiivini ei ole julistaa, että asioita tehtäisiin väärin tai että kaikki fysiikkatestit olisivat turhia. Tekstin luonne on kyselevä, jossain kohtaa ehkä kärjistävä mutta sen tarkoituksena ei ole olla provosoiva. Motiivini on herättää keskustelua ja pohdintaa, ennen kaikkea valmentajien piirissä, ja sitä kautta kehittää lajimme valmennustoimintaa.  Meillä valmentajilla on iso vastuu, minkälaiseen lajikulttuuriin me pesäpalloilijoita kasvatamme.

”Pesis on peli, missä pelurit pärjää. Nykynuoret eivät ole pelureita”

Olen kuullut otsikossa mainittuja tai sen kaltaisia kommentteja lajipiireissä. Se osaltaan antoi sysäyksen tähän kirjoitukseen. ”Peluri” –sana esiintyy vilkkaasti lajikeskusteluissa. Mitä peluri-termi sitten ikinä kenellekin tarkoittaa, vaatisi varmasti tarkemman avaamisen ja määrittämisen (siitä aihetta seuraavaan blogiin?). Se, että syntyykö näitä pelureita, on pitkälti myös meistä valmentajista kiinni. Tukeeko lajin harjoittelu ja harjoituskulttuuri ”pelureiden” syntymistä?

Harjoittelun perimmäinen ajatus on valmentaa urheilijaa ja joukkuetta peliä silmällä pitäen, valmistaa tilanteisiin, joita peli tuo tullessaan. Miten testit tai testaaminen valmistavat peliä varten? Voiko olla jopa vaara, että fyysisten ominaisuuksien testaamisen liiallinen painottaminen ohjaa harjoittelemaan testejä varten? Entä voisiko olla mahdollista, että pesäpalloilijan itseluottamus rakentuu liiaksi testitulosten ympärille? Tai että pesäpalloilija ei ilman testejä tiedä, onko hän kunnossa? Tai sama toisinpäin: pitäisikö urheilijan tietää ja tunnistaa ilman testejäkin, onko hän riittävän hyvässä kunnossa voittaakseen tilanteita pelikentällä?

Olen myös miettinyt, vievätkö testileirit arvokasta aikaa harjoittelulta vai voisiko tarvittavat testaamiset hoitaa oheistreenien yhteydessä?

Joskus ajattelin, että fysiikkatestit ovat urheilijalle myös hyvä psyykkeen mittaaja. Näin se varmasti onkin, mutta tarjoavatko ne sellaista painetilannetta kuin mitä kentällä tapahtuvat pelitilanteet?

Minkälaisia johtopäätöksiä teemme parantuneista testituloksista? Jäisikö meiltä valmentajilta jotain arvokasta tietoa puuttumaan, jos emme tietäisikään pelaajan kyykkymaksimia tai vastaavaa? Tai miten esimerkiksi viiden kilon tulosparannus voimaliikkeessä tai parin kilometrin tuntinopeuden kehitys tutkassa näkyvät kentällä? Tapasin syksyllä erään superpesispelaajan, joka kertoi edellisellä harjoituskaudella joukkueensa parantaneen testituloksiaan tasaisesti kaikissa tekemissään testeissä. Sitten kausi käynnistyi ja pelien edetessä huomattiin, ettei parantuneet testitulokset näkyneet sarjataulukossa tai peliesityksissä.

Pesäpallo on vuosien saatossa (valitettavasti) joutunut urheiluihmisille todistelemaan urheilullisuuttaan. Ja miten pesisväki on sen tehnyt? No, lyömällä pöytään kasan testituloksia. Onko urheilullisuuteen olemassa muita mittareita kuin testitulokset?

Korostuuko maksimivoiman harjoittelu liikaa?

Oheisharjoittelulla on pesäpallossa vahva jalansija. Se on ymmärrettävää, sillä lajin off-season on ajallisesti pitkä, lajin vaatima ominaisuuskirjo laajahko sekä lajiharjoituspaikat asettavat joskus omat haasteensa. Jossain vaiheessa aloin miettimään, että nousiko voimaharjoittelu liiaksi vallalle lajin harjoittelussa, vaikka laji on kuitenkin pohjimmiltaan taitolaji, missä pelitilanteessa havainnointi, päätöksenteko ja suorittaminen paineen alla korostuvat?

Pesäpalloilijalle, kuten muidenkin lajien urheilijoille, on oheisharjoittelulla kaksi tarkoitusta: vammojen ennaltaehkäisy ja suorituskyvyn lisääminen. Vammojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta tärkeää on ns. kehon rakenteellisen tasapainon säilyttäminen. Lajisuoritukset (lyöminen, heittäminen) kuormittavat kroppaa toispuoleisesti ja eteneminen jarrutuksineen ja suunnanmuutoksineen reiden takaosia. Siksi korjaavassa / huoltavassa harjoittelussa on varmistettava riittävä unilateraaliset yhden raajan liikkeet, rangan kierrot ”väärältä puolelta”, yläkropan vetävät liikkeet sekä jarruttava lihastyö (mm. takareidet ja olkapään takaosat).

Oman näkemyksen mukaan, jotta pesäpalloilija voi heittää, lyödä ja juosta kovaa, tarvitaan pohjalle hyvät yleisvoimaominaisuudet, jotka on mahdollisuus jalostaa lajivoimaharjoittelulla lajisuorituksia edesauttaviksi. Yleisvoimasta puhuessani rajaan liikesuunnat seuraavasti: ylävartalon vetävät pysty- ja vaakasuunnassa, ylävartalon työntävät pysty- ja vaakasuunnassa, lonkka- ja polvinivelen ojennus sekä lantiosaranan ojennus. Hyvä maksimivoimareservi näissä liikesuunnissa antaa pohjan lajivoiman jalostamiseen.

Lajin välineet maila (miesten maila noin 600 grammaa) ja pallo (miesten pallo noin 160 grammaa) ovat sangen kevyitä. Heitänkin kysymyksen, että voisiko olla että maksimivoiman hankintaa korostetaan liikaa lajin oheisharjoittelussa? Heittäminen ja lyöminen sijoittuvat voimantuottoajoiltaan voima-nopeusjatkumolla vahvasti nopeuspään lajiksi, jolloin hyvät nopeusvoimaominaisuudet korostuvat. Voiko lajisuoritusten vaatimat liikenopeudet kehittyä, jos voimaharjoittelussa ollaan liian kaukana lajin voimantuottoaikoja?

Otetaan esimerkki. Jos pesäpalloilija ottaa rinnalle, sanotaan nyt että sellaiset 120 kiloa. Voisiko hänellä olla jo riittävän kova maksimivoimareservi siihen, että harjoittelussa voisi alkaa painottaa lajinomaisten nopeusvoimaominaisuuksien kehittämistä? Vai toisiko rinnallevetotuloksen hilaaminen esimerkiksi 130 kiloon lisää työkaluja 600 tai 160 gramman painoisten välineiden liikuttamiseen?

Summa summarum, niin elämässä kuin valmentamisessakaan mikään ei ole mustavalkoista. Yhtä totuutta tai oikeaa tapaa ei ole. Koska maailma ei ole vielä valmis, ei pesisvalmennuskaan sitä mitä suurimmalla todennäköisyydellä ole, siksi on ajoittainen toimintatapojen ravistelu, tarkastelu ja ennen kaikkea keskustelu paikallaan. Ettei valmentaminen olisi ”tehdään niin paljon kuin mahdollista” vaan ennemminkin ”tehdään vain se mikä on tarpeen”.  

Mikko Korhonen
Kirjoittaja on identiteetiltään valmentaja, joka tällä hetkellä antaa intohimonsa näkyä Joensuun Mailan pelinjohtajana sekä Kajaanin Hokin Mestis-joukkueen fysiikkavalmentajana

 

Pesäpalloilijan psyyke, osa 2: vireys

Jokaisen pesäpalloilijan olisi löydettävä optimaalinen peliin valmistautumistapa ja tunnistaa tunteet, jotka ennakoivat hyvää suoritusta. Optimaalisessa vireystilassa pelaaminen on helppoa ja nautinnollista. Lähestyn vireyttä teorian ja omien kokemusteni kautta. Aihe on minulle läheinen, sillä olin itse kova jännittäjä ja ennen jokaista peliä koin voimakasta henkistä pahan olon tunnetta. Kuten myöhemmin tässä blogissa ilmenee, epämiellyttävä tunne saattaa ennakoida onnistunutta suoritusta.

Kokkosen määritelmän (2012) mukaan vireystila kuvaa ihmisen aktiivisuuden tai energisyyden astetta. Energisyys voi ilmetä mielen sisäisenä tunteena (kiihtynyt, virkeä vs. rauhallinen, raukea) tai autonomisen hermoston aktivoitumisesta johtuvina fysiologisina tuntemuksina. (Kokkonen 2012). Marsh (2014) on nimennyt tyypillisiä fysiologisia tuntemuksia tilanteesta ja urheilijasta riippuen:

  • painon tunne rintakehässä
  • ruokahalun lisääntyminen tai väheneminen, ummetus, ripuli
  • kylmät kädet
  • hikoilu, kuumotus
  • sydämenlyönnin tihentyminen, rytmihäiriöt, verenpaineen nousu
  • niska-, hartia-, selkä-, vatsakivut, päänsärky
  • painavat jalat, jännittyneet lihakset
  • vapina, tärinä, vilunväreet
  • ihottumat
  • kuiva suu
  • unettomuus

Oma vatsani toimi kuin Pavlovin koira. Jos peli alkoi kuudelta, kuului jokaiseen otteluun vqlmistautumiseen kuusi-seitsemän vessassa käyntiä kolmen ja kuuden välillä. Jaloissa tuntui kihelmöintiä, suuta kuivasi ja jokainen lihas oli jännittynyt.

Zaichkowsky ja Naylor (2004) esittävät, että urheilusuorituksen kannalta sekä liian alhainen että liian korkea vireystila ovat haitallisia; vetämättömän oloinen urheilija ei saa itsestään tarpeeksi irti yltääkseen parhaimpaansa ja toisaalta liian jännittyneen, innostuneen ja fyysisesti virittyneen urheilijan ajatuksenjuoksu ja motoriikka eivät toimi toivotulla tavalla (Zaichkowsky & Naylor 2004). Tätä havainnollistaa yli sata vuotta vanha Yerkes-Dodsonin laki optimaalisesta vireystilasta (Yerkes & Dodson, 1908).

Vireystila

Kuvio 1. Yerkes-Dodsonin laki

Muita ja tuoreempia teorioita ja tutkimuksia vireystilasta ovat mm. Flow-teoria, IZOF-malli.

Flow-teoria

Csikszentmihalyi (1990) määrittää, että flow on optimaalinen tila, jossa toimintamme on omassa vallassamme ja olemme oman kohtalomme herroja. Parhaat hetket tapahtuvat yleensä silloin, kun ihmisen sielu ja ruumis ovat venyneet äärimmilleen hänen yrittäessään omasta vapaasta tahdosta suorittaa jotain vaikeaa ja arvokasta.

Optimaalinen kokemus on siis jotain, jota saamme tapahtumaan, joka ei vain tapahdu itsestään. Sellaiset kokemukset eivät välttämättä ole miellyttäviä silloin kun ne tapahtuvat. (Csikszentmihalyi 1990). Edellä mainittua teosta mukaillen huippuetenijän lihaksia on ehkä särkenyt, keuhkot ovat räjähtämäisillään ja uupumus on lähes sumentanut hänen tajuntansa; kuitenkin nämä hetket ovat saattaneet olla hänen elämänsä parhaita.

Csikszentmihalyi (1992) jatkaa, että flow on positiivinen psykologinen tila, joka ilmenee, kun ihminen kokee tasapainon tilanteen haasteiden ja omien kykyjensä välillä sekä kohtaa nämä haasteet ja vastaa niihin. Jos haasteet ovat liian suuret suhteessa taitoihin, koemme ahdistusta, jos sekä taidot että haasteet ovat pienet, on tuloksena apaattisuutta. Jos taidot ovat liian isot suhteessa haasteisiin, ikävystymme. (Csikszentmihalyi 1992).

Flow

Kuvio 2. Flow

Itse pääsin harvoin Flow-tilaan, sillä oma pelaaminen oli todella tiedostettua ja mietittyä varsinkin Superpesis-vuosina. Etenkin lyömistäni mietin todella paljon, vaikka toistoja tuli paljon ja lyönti kulki harjoituksissa. Kun lyömisestä tuli liian mietittyä ja tekniikkaan keskityttyä pelitilanteessa, suoritusvarmuus laski radikaalisti.

IZOF-malli

 Mitkä tunteet ovat hyödyllisimpiä ja auttavat urheilijan mahdollisimman onnistuneeseen urheilusuoritukseen? Hanin (2000; 2007) on kehittänyt optimaalisen suorituskyvyn alueiden mallin (engl. Individual Zones of Optimal Functioning eli IZOF), jonka valossa tähän kysymykseen ei ole yksiselitteistä ja jokaiseen urheilijaan yleispätevästi sopivaa vastausta. Mallin mukaan jokaisella urheilijalla on yksilöllinen, juuri hänen urheilusuoritukseensa kannalta ihanteellinen tunnealueensa, josta käsin hänen on mahdollista päästä parhaaseen mahdolliseen urheilusuoritukseensa. Mallin painopiste on siis yksittäisen urheilijan eri tunnetilojen välisen vaihtelun tarkastelussa, ei niinkään urheilijoiden välisten tunnealueiden vertailussa. Hanin ja Stambulova (2002) jatkavat, että urheilijan ja hänen suorituksensa kannalta ihanteelliset tunteet ja niiden voimakkuudet vaihtelevat myös kilpailutapahtuman aikana; ne ovat erilaisia juuri ennen kilpailua, kilpailun aikana ja sen jälkeen. Robazza, Bortoli ja Hanin (2004) toteavat, että tunteisiin on mahdollista päästä käsiksi esimerkiksi kyselylomakkeiden, kertomusten ja haastattelujen avulla. Nämä osoittavat, että urheilijan onnistuneen suorituksen taustalta löytyvät sisällöltään ja voimakkuudeltaan hyvin erilaiset tunteet kuin epäonnistuneen suorituksen taustalta. (Robazza, Bortoli & Hanin 2004).

Kokkonen (2012) kirjoittaa, että Haninin mallin mukaan tunnekokemusta hahmotetaan tyypillisesti kahden ulottuvuuden, miellyttävä – epämiellyttävä ja rauhallinen – kiihtynyt. Tunteen miellyttävyys ei IZOF-mallin mukaan määrittele yksioikoisesti urheilusuorituksen onnistumista, sillä omakohtaisen tunteen tai siihen liittyvän kehollisen tuntemuksen miellyttävyys tai epämiellyttävyys eivät vielä sinällään ratkaise tunteen hyödyllisyyttä urheilusuorituksen kannalta. Jollakin urheilijalla hänen myönteiseksi kokemansa tunne (esim. riehakkuus, rentous, rauhallisuus) saattaa haitata hänen suoritustaan, kun taas jollakin toisella urheilijalla hänen hyvinkin kielteiseksi kokemansa tunne (esim. viha, ahdistuneisuus, kateus) tai tuntemus (tiheä sydämen syke) saattaa siivittää hänet huippusuoritukseen. (Kokkonen 2012).

tunn.png

Kuvio 3. Tunneluokitus

Keskeistä on, että urheilija pyrkii tunnistamaan kaikki edellä mainittuun nelikenttään kuuluvat tunteensa sekä määrittämään jokaiselle nimeämälleen tunteelle suorituksensa kannalta ihanteellisen voimakkuuden (asteikolla 1-10) tai voimakkuuden vaihteluvälin (esimerkiksi ”täytyy olla välillä 3-5”). Suorituksen kannalta parhaalla mahdollisella tunnealueella pysyminen ja sitä kautta onnistunut urheilusuoritus edellyttää omien tunteiden tunnistamisen lisäksi myös niiden säätelemistä, jotta tunteet pysyvät sisällöltään ja voimakkuudeltaan ihanteellisina (Kokkonen 2012). Alla olevissa kaaviossa on esimerkki urheilijasta, joka on nimennyt suorituksensa kannalta hyödyllisiä ja haitallisia tunteita ja niiden optimaalisen voimakkuuden ja vaihteluvälin. (Kaski 2006; Sportlyzer-internet -sivusto).

TUNNETILA ENNEN ONNISTUNUTTA SUORITUSTA

Listaa myönteiset koetut tunteet Listaa kielteiset koetut tunteet
+ energinen – jännittynyt
+ motivoitunut … – vihainen …

 TUNNETILA ENNEN EPÄONNISTUNUTTA SUORITUSTA

Listaa myönteiset koetut tunteet Listaa kielteiset koetut tunteet
+mukava – epävarma
+rento … – haluton …

Kuvio 4. Tunnetilat ennen onnistunutta ja epäonnistunutta suoritusta

Haitallinen              Hyödyllinen           Hyödyllinen           Haitallinen

IZOF

Epämiellyttävä                 Epämiellyttävä            Miellyttävä                Miellyttävä

Kuvio 5. IZOF-malli

Heino (2000) jatkaa, että hermostunut tai tyytymätön tunnetila saattaa olla suoritusta parantava, rento tai tyytyväinen kaikessa miellyttävyydessään suoritusta heikentävä. Rennossa mielialassa energiaa on suhteellisen vähän tai energiaa voi olla, mutta tahto ei valjasta energiaa minkään asian käyttöön. Samalla paineet ovat alhaiset ja olo on vapautunut. Suoritukseen liittyvä rentous on aina hyvä asia, mutta paineiden ja vireen puuttuessa kokonaan urheilusuorituksesta ei tule riittävän ponnekasta. (Heino 2000).

Jos itsekin tunsin hyvän olon tunnetta ennen suoritusta, se ennakoi huonoa peliä. Melkoinen dilemma oli, että nautin miesten finaalipeleistä paljon enemmän kuin tammikuisesta hallipelistä, jossa valmistautuminen ei ollut niin tunnollista. Helpot pallot saattoivat mennä läpi ja tunsin ulkopuolisena oloa. Ennen finaalipeliä saatoin monena yönä menettää uneni peliä stressatessani ja olo oli suorastaan hirveä ennen peliä, mutta kun peli alkoi, tuli olo, että kaikki voitava on nyt tehtynä, enempää ei voi vaatia. Oli nautinnollista lähteä peliin kun tiesi, että otteluun on valmistauduttu huolella.

Pesäpalloilijan psyyke, osa 1: psykologinen lajianalyysi

Eri urheilulajeilla on erilaiset psyykkiset vaatimukset. Jotta psyykkistä valmennusta voidaan ohjelmoida, tarvitaan tieto siitä, mitkä ovat lajin psykologiset vaatimukset. Seuraavassa pohdin Liukkosen (2007) jaottelun pohjalta pesäpallon psykologisia vaatimuksia.

1. Fyysisen ja psyykkisen kunnon merkitys

Jos 50 km:n kävely pohjautuu pitkälti fysiikkaan ja ammunta psyykeeseen, pesäpallo vaatii sekä fyysisiä että psyykkisiä taitoja. Fysiikasta nousee nopeusominaisuudet ja räjähtävän voiman ominaisuudet, pohjana riittävä fyysinen kestävyyskunto ja voimakas keskivartalo. Psyyken puolelta nostaisin esiin motivaatiotekijät, paineensietokyvyn ja taitoon keskittyä peliin tässä ja nyt.

2. Suorituksen kesto

Pitkäkestoisessa suorituksessa on mahdollisuus korjata heikkoa starttia. Lyhytkestoisessa suorituksessa ei ole paljoa tehtävissä suorituksen aikana. Pesäpallopeli koostuu useista lyhyetkestoisista suorituksista keskimäärin 2,5h pelin aikana. Haasteena on pitää optimaalinen vireystila koko pelin ajan ja taito nollata epäonnistumiset

3. Suoritustoistot

Juoksussa on kyse yhdestä suorituksesta, lähdöstä maaliin. Heitoissa ja hypyissä suorituksia on useita. Pesäpallopelissä lyöntitoistoja tulee 10-25 / pelaaja / ottelu ja polttoyrityksiä pelipaikasta riippuen ehkäpä 3-10. Kun alkupelin toistot onnistuvat, kuka tahansa meistä onnistuu loppupelinkin, kova pelaaja nousee esiin ratkaisuhetkillä.

4. Suoritus – palautumisaika

Pesäpallopelissä ei juurikaan pääse palautumaan. Ulkopelissä pitää koko ajan pysyä tarkkaavaisuus, sisäpelissä etenet, lyöt tai pelaat kaaripeliä. Pesäpallo onkin tässä suhteessa vaativa laji verrattuna vaikkapa yleisurheilun kenttälajeihin, jossa suoritusten välissä pääsee lepäämään ja keräämään uutta energiaa seuraavaan suoritukseen.

5. Suoritushetken rajautuneisuus

Seiväshyppääjä voi tietyn aikaraamin puitteissa päättää itse, milloin ryhtyä suoritukseen. Pesäpallossa suoritushetki on kiinni pitkälti lukkarin toiminnasta. Lyöminen, eteneminen ja ulkokentän toiminta on hyvin voimakkaasti riippuvainen siitä, milloin lukkari päättää syöttää.

6. Kanssakilpailijoijoiden suorituksiin mukautuminen

Mäkihyppääjä on Matti Nykäsen sanoin hyppytornissa up yours, pesäpallossa kaikki on suhteessa vastustajan sisä- tai ulkopeliin. Tämä asettaa suuren vaatimuksen kyvylle muuttaa nopeasti ja luovasti toimintastrategiaa.

7. Suorituksen asteittaisen parantamisen vaatimus

Korkeushypyssä vaaditaan askel askeleelta parempia hyppyjä parhaan suorituksen tullessa kilpailun lopussa. Heittolajeissa saatat voittaa kilpailun, jos rykäiset ensimmäisellä suorituksella parhaan tuloksen viiden seuraavan suorituksen mennessä täysin metsään. Pesäpallossa jokaisella suorituksella on merkitystä, peli on jatkumo. Peli saattaa vaatia, että onnistut sataprosenttisesti sisäpelissä ja teet aina palon, kun on palon paikka. Toki viimeisen vuoroparin, supervuoron tai kotiutuslyöntikilpailun onnistujat jäävät parhaiten mieleen.

8. Keskittymisen taso

Voimistelussa keskittyminen omaan suoritukseen on voimakasta ja ympäristö suljetaan pois tietoisuudesta. Pesäpallossa keskittyminen on laaja-alaisempaa ja kanssapelaajat huomioivaa. Keskittyminen täytyy koota kerta toisensa jälkeen uudelleen.

9. Ulkoisten tekijöiden merkitys

Hiihdossa voitelulla on suuri merkitys, pesäpallossa välineen rikkoutuminen tai sade saattaa käynnistää stressireaktion. Pesäpalloilijan onkin oltava valmis kohtaamaan odottamattomia muutoksia.

10. Suorituksen arvostelu

Pikajuoksussa ei jaeta tyylipisteitä, taitoluistelussa koko tulos perustuu subjektiivisiin näkemyksiin. Pesäpallossa arvostelulajina on oikeastaan ainoastaan syöttäminen.

11. Fyysisen riskin todennäköisyys

Joissakin lajeissa on suuri vakavan vammautumisen vaara tekniikan pettäessä tai fysiologisten vajausten sattuessa. Pesäpallossa harvemmin loukkaannutaan vakavasti, eikä vammautumisen pelolla ole suurta merkitystä lajissamme.

Yhteenveto:

Pesäpallo on psyykkisesti erittäin vaativa laji. Jokaisella suorituksella on merkitystä, vireystilan on pysyttävä lähes koko 2,5-tuntisen ja epäonnistumiset on nollattava nopeasti. Psyykkisistä taidoista, optimaalisesta vireystilasta ja psyykkisen valmentautumisen menetelmistä seuraavissa blogeissa.

Lähteet: Liukkonen, J. 2017. Psyykkiset tekijät urheilussa. Teoksessa Urheiluvalmennus, ss. 217-219.

Seurakehittämisestä

Seurakehittämisessä tärkeintä on ihmisten innostaminen. Innostaminen on monta kertaa myös haastavaa. Ydinvirhe on antaa ohjeita, mitä pitäisi tehdä. Vapaaehtoisuuteen perustuvassa toiminnassa ei periaatteessa tarvitse tehdä yhtään mitään. Ennemminkin pitäisi saada seuraväkeä innostumaan ja näkemään työnsä tärkeys ja merkitys. Tärkeä ja oleellinen kysymys seurakehittäjältä on kysyä, “kuinka voisin auttaa?”. Usein seuraihmisillä on tiedossa mitä pitäisi tehdä, mutta aikaraja tulee vastaan. Seurakehittäjän onkin oltava liikkeellä nöyrällä asenteella, toista arvostaen ja kiitollisena ihmisille, jotka tekevät seuratyötä. Reunaehtona, etteivät he tee velkaa tuleville sukupolville. Kuten valmentamisessa, myös seurakehittämisessä oleellista on kysyä oikeita kysymyksiä.

Seurakehittäjän oleellisia kysymyksiä ovat esimerkiksi seuraavat seuran tunnusluvut:

  • Mikä on seuran toiminta-ajatus (miksi seura on olemassa)?
  • Mikä on seuran visio (mistä haaveillaan)?
  • Paljonko seurassa on jäseniä?
  • Paljonko hallituksessa on jäseniä?
  • Paljonko on valmentajia, joukkueenjohtajia, rahastonhoitajia ja huoltajia?
  • Mikä on toimijoiden suhdeluku jäseniin?
  • Mitkä ovat budjetin kokonaiskulu (näin hahmottuu toiminnan määrä)?
  • Mikä on jäsenmaksu?
  • Mikä on valmennusmaksu?
  • Mistä asioista seuroissa maksetaan palkkaa?
  • Paljonko on seuran koulutusbudjetti?
  • Paljonko seurassa on koulutettuja valmentajia?

Valitettavasti osa seuroista ei osaa vastata näihin oleellisiin kysymyksiin.

Valta tuo myös vastuuta. Tämä pitäisi ymmärtää seuratyössä. Mikä on esimerkiksi seurajohtajan vastuu? Tiedetäänkö kaikissa seuroissa, kuka vastaa mistäkin ja johtaa mitäkin toimintoa? Valitettavasti ei.

Hyvä seurakehittäjä osaa tunnistaa toimintaympäristön. Ollaanko muuttovoitto- vai tappiokunnassa, kuinka paljon on kouluja ja päiväkoteja, paljonko niissä on lapsia ja nuoria, mikä on ympäristön suhtautuminen kasvuun vai haluaako seura edes kasvaa, onko seurassa osaavia valmentajia ja valmentajien välistä yhteistyötä.

Kirjallinen toimintakäsikirja on hyvä työkalu seuroille ja yhdistyksille. Toimintakäsikirja helpottaa uusien toimijoiden rekrytointia, kun toimenkuvat ja seuran perusasiat ovat kirjattuna ylös. Oikeaoppinen toimintakäsikirja on julkisesti näkyvillä. Seuran hallituksessa toimijat vaihtuvat yleensä melko tiheään. Toimintakäsikirja antaa suuntaviivat tulevaisuudelle. Kärjistäen, edellistä 100:aa vuotta tärkeämmät ovat seuraavat viisi vuotta. Kun vaikkapa seuran puheenjohtaja vaihtuu, olisikin seuraavan viiden vuoden suunnitelmat olla hyvä kirjattuna ylös. Näin pyörää ei tarvitsisi keksiä joka kerta uudelleen. Kirjallinen ohjeistus ei toki auta, jos sen mukaan ei eletä.

Leimaa antavaa kasvuseuroissa on seuraava kaava: ensin harrastustoiminta kuntoon, sitten kilpailutoiminta tai edustusjoukkueen menestys. Esimerkiksi Jyväskylän Kenttäurheilijoissa huippu-urheilu on kunnossa, mutta pohjana on loistavat lasten ja nuorten harrastustoiminnat ja aikuisten alkeis- ja harrastuskerhot. Moni pesäpalloseura on tehnyt ratkaisun erottamalla toisistaan juniori- ja edustustoiminnan. Tämä onkin toiminut hyvin usealla paikkakunnalla, kun eri ihmiset vastaavat junioriseuran pyörittämisestä ja edustustoiminnasta. Edustusseuran kanssa kysymyspatteristo vaihtuu aika tavalla: kysytään enemmän esimerkiksi taloudesta. Paljonko katsoja jättää euroja ottelutapahtumaan? Mitä ottelutapahtumissa myydään? Miten otteluita markkinoidaan ja miten markkinointia voisi tehostaa? Mitkä ovat sosiaalisen median seuraaja- ja tykkäyslukemat?

Pesäpalloseuroissa pelaajapolku lähtee jo pesisliikkarista ja pesiskoulusta. Pesisliikkarin kautta G-junioreihin, pesiskouluista uusia lapsia ja nuoria G-E-junioreihin. Tärkeää on miettiä, kuinka ja milloin uudet joukkueet perustetaan. Montako starttimahdollisuutta uudella pelaajalla on ja kuinka startteja markkinoidaan? Oikeaoppisesti startteja on loppukesästä pesiskoulujen ja -liikkareiden jälkeen, syksyllä koulujen ja salivuorojen alettua, tammikuussa sekä keväällä ulkokauden kynnyksellä. Olen myös taipuvainen uskomaan, että uusia lapsia ja nuoria tulee kyllä mukaan, kun valmennuskuviot ovat selvillä ja toiminta on laadukasta. Siksi tulevan kauden valmennuskuviot olisi hyvä olla selvillä jo edellisen vuoden loppukesästä. Esimerkiksi Jyväskylän Kiri & Kirittärien G-pojat syntyi syksyllä pesisliikkarin pohjalta kuuden lapsen voimin. Valmennuksessa olivat alusta lähtien vastuuvalmentaja Timo Rautiaisen lisäksi mm. Juhani Lehtimäki ja Hannu Kiukkonen. Loppukesästä mukana oli jo noin kolmekymmentä lasta. Hyvä toiminta houkutteli pelaajien kavereita ja naapureita mukaan ja porukka täydentyi lisäksi seuraavan vuoden pesisliikkarista. Kaksi uutta joukkuetta / vuosi, tähän olisi tähdättävä. Jos haluat, että seurallasi on omavarainen B-juniorijoukkue, olisi pumpun oltava kunnossa jo G-junioreista lähtien. Joka ikäluokalle oma joukkue, tämä on esimerkiksi Seinäjoen Maila-Jussien toimintatapa.

Seurakehittämisessä turhauttavaa on turhat palaverit. Myös päättämättömyys ja epämääräinen “lilluminen” on ärsyttävää. Jos yhdessä on päätetty lähteä kehittämään toimintoja, hyvä seurakehittäjä osaa vaatia deadlineja, mihin mennessä joku asia pitää tehdä. Jos mitään ei ole tehty, ei ole järkeä tavata. Tämän ajan saa kyllä käytettyä johonkin muuhunkin. Seurakehittämisessä on myös haksahdusmahdollisuus: usein innostujat eivät kuulu seuran hallitukseen. Hallitus pitäisikin olla kehittäjäporukka tai hallituksen on asetettava kehittämistyöryhmä. Muuten mennään metsään. Urheilussa on tyypillistä myös, että joku suunnittelee toimintaa mutta ei vastaa millään tavalla taloussuunnitelmasta. Taloussuunnitelma on toimintasuunnitelman numeerinen versio.

Seuran tavoitteet olisi oltava linjassa toimenpiteiden kanssa. Jos seuran nuorisourheilun tavoite on tuoda edustusjoukkueeseen/ huipulle urheilijoita, tämä vaatii isoja toimenpiteitä. Usein myös palkattuja työntekijöitä; toiminnanjohtajan, junioripäällikön, valmennuspäällikön ja / tai palkattuja valmentajia. Oleellista onkin miettiä, mitä voidaan vaatia käytettävissä olevilla resursseilla ja miten käytettävissä olevat resurssit käytetään. Esimerkiksi pesäpallossa on syytä miettiä, kannattaako hankkia vuodeksi kerrallaan sivukuluineen 40.000-50.000 euroa maksava pelaaja, joka nostaa seuran sijoitusta yhden tai kaksi pykälää vai kannattaisiko saman rahan käyttää uuteen juniori- tai valmennuspäällikköön.

Loppusanoina, hyvä urheiluseura on sellainen, joka tietää toimintansa tarkoituksena ja toimii sen mukaisesti. Tämän ympärille voi ja pystyy kyllä keksimään hienouksia.