1-3-tilanteen karvaukset

Johdanto

1-3 -tilanne kuuluu pesäpallon ns. toissijaisiin tilanteisiin. Sisäpelin kannalta 1-3 -tilanne on pelin mahdollistaja esimerkiksi 0-2- ja 0-3-tilanteiden kentällemenojen ja onnistuneiden kopinnostojen ohella. Peliä harvoin voitetaan näissä tilanteissa, mutta pahimmillaan peli puuroutuu pahemman kerran näiden sakatessa. Esittelen tässä blogissani ulkokentän erilaisia tapoja pelata 1-3 -tilannetta hyvine ja huonoine puolineen.

Karvatako vai ei?

Karvauspäätös jää usein tekemättä tai karvataan korkeintaan yhdellä pelaajalla, jos:

  1. ykkösellä oleva etenijä pudotettaisiin kopinnostossa 2-pesälle
  2. ykkösellä oleva etenijä ei ole joukkueen pääetenijöitä
  3. etumiehellä tai etumiehillä ei ole merkittävää heittouhkaa tai jos etumiehet eivät ole poikkeuksellisen hyviä lyöjiä lukevia
  4. ulkopelijoukkueella on pitävä takatilanne
  5. sisäpelijoukkueella ei ole selvää ykköskotiuttaja
  6. lyömässä on taitava vaihtolyöjä ja pelinjohtajan luottopelaaja
  7. jos olet selvä ennakkosuosikki
  8. jos peli on hyvin hallussa
  9. vastustajan pelinjohtaja on pelityyliltään aggressiivinen ja yllätyksiin nojautuva

Jos päätetään karvata, pitää karvauksella olla selvä tavoite. Keskeisimmät karvauksen tavoitteet ovat välipalon tekeminen tai laiton lyönti, jolloin tilanteen purkaminen jää viimeiseen lyöntiin. Viimeisellä pelataan silloin tavallisesti ns. käännettyä kuviota (tappipelaaja siirtyy kakkospuolelle), jolloin taas haetaan ennen kaikkea ykköspaloa.

Yhden pelaajan karvaus

Yhdellä pelaajalla karvatessa muu ulkokenttä jää peruspaikoilleen, kakkospolttaja ottaa aavistuksen verran keskelle päin ja lähemmäksi. Yhden pelaajan karvaus lienee miesten Superpesiksessä yleisin tyyli häiritä 1-3 -tilanteen purkua. Yhdellä pelaajalla karvatessa päätavoitteen kuuluu mielestäni olla lyöjän sortuminen laittomaan lyöntiin. Paloja tulee harvoin, mutta ne ovat sitäkin maukkaampia. Yhdellä pelaajalla karvatessa lukkari voi antaa jopa puolikorkean syötön, etenkin kun halutaan lyönti laittomaksi.

Yhden pelaajan oikeaoppinen karvaus avaa hieman keski- tai 2-saumaa, mutta tähän karvaukseen yhä harvemmin ja harvemmin lähdetään ottamaan merkistä kotiin tai lyömään vapaata. Yhden pelaajan karvausta vastaan luotetaan etenijän hyvään lähtöön ja/tai lyöjän taitoon pelata yhtä pelaajaa vastaan. Yhdellä pelaajalla karvatessa koulukuntia on kaksi.

Ensimmäisessä tappipelaaja lähtee keskeltä ja pelaa ykkösrajavoittoisesti lukkarin lähtiessä kakkosrajanäpin perään. Toisessa tappipelaaja tulee ykköspesän kautta pesäuhkaa luomaan ja lähtee yleensä 1-rajasta keskelle päin toiveissa, että lyöjä erehtyy lyömään kakkosrajanäpin. Yhden pelaajan karvausta vastaan 1-rajanäppi on yleisin ja varmin vaihtoehto riittävän hyvälle etenijälle, koska onnistuneesta 1-rajanäpistä palo tehdään erittäin harvoin. Perus- tai hyvä etenijä saa yleensä 1-tilannetta paremmat lähdöt pesältä ja lyöjä luottaa tähän. Itse löin 90 %:sti yhden pelaajan karvaukseen 1-rajanäpin ja luotin näpin laatuun sekä etenijän jalkoihin. Harvoin, mutta silti joskus pelasin hyvää tappipelaajaa vastaan taka-avulla. Yleensä taka-apua ei kuitenkaan tarvittu, koska tappipelaajan oli tehtävä ratkaisu melko aikaisessa vaiheessa ja liikkeen näki syötön aikana sivusilmällä.

Lukkari rytmittää tavallisesti pelin niin, että sisäpelijoukkue joutuu pelaamaan liikkuvaa puolustusta vastaan. Syöttöhetkellä tappipelaaja lähtee 1-rajasta ja liikkuu syötön aikana keskelle ja 2-rajaan tai tulee vastaan ja liikkuu myöhästetysti 1-rajaan.

Jos tappipelaaja lähtee keskeltä, voidaan etenijää häiritä kahdella tavalla. Ensinnäkin, lukkari voi nypätä ja tappipelaaja koukata takaviistoon ykköspesälle, jos etenijä hakee erityisen hyviä lähtöjä. Toinen häirintätyyli on syöttää iso kenttäväärä 3-vahdin tullessa myöhästetysti ottamaan 1-pesä ja hakemaan kärpästä.

Yhden pelaajan karvausta vastaan kotiin otetaan tavallisesti kahdella eri tavalla tavalla:

  1. lyödään pallo tapin jaloista keskisaumaan syvimmän saumasta läpi tai syvimmän pelaajan rystylle
  2. pelataan staattista 2-polttajaa vastaan ohittamalla tappipelaaja tai lyömällä keskipomppu

Yhden pelaajan karvaus sopii esimerkiksi joukkueelle, kenellä on poikkeuksellisen hyvä, heittovoimainen ja peliä lukeva 1-vahti joka pystyy heittämään hyvin vaikeistakin asennoista. Esimerkiksi Joensuu on viime vuodet luottanut Iiro Kuosan erinomaisuuteen.

Kuvio 1: Yhden pelaajan karvaus

1 pelaajan karvaus-page-001

Yhden pelaajan karvaus 3-vahdin ottaessa pesäuhkaa

Muistan erään pelin Jyväskylän Hippoksella vuodelta 2012, kun Sotkamo sai meidät vaikeuksiin tällä karvauksella. Tappipelaajana oli joko Jimi Heikkinen tai Aki Orava. Tappipelaaja tuli lähelle ja keskelle, 3-vahti Antti Hartikainen tuli välillä valmiiksi, välillä myöhästetysti täyttämään 1-pesää.

Tässä kuviossa tavoitellaan jo paloa laittoman ohella. 1-pesältä ei näet saada niin hyviä lähtöjä kuin ensimmäisessä kuviossa. Jalostettu versio on ajoittaa syöttö 3-vahdin liikkeeseen. Kun 3-vahti tulee vastaan, joutuu kaaren 1-pesäapu nostamaan käden pystyyn pesäuhan vuoksi ja juuri kun käsi nousee pystyyn ja etenijä ottaa askeleen pesään päin, nousee syöttö ilmaan.

Tässä kuviossa tappipelaaja pelaa keskustan kautta ja lähtee liikkeelle lyöjän ensimmäiseen käden tiputukseen. Tähän kuvioon käyttäisin enemmän taka-apua, koska etenijän lähtöön ei voi luottaa niin paljon kuin ensimmäisessä versiossa. Esimerkiksi  2-puolen vauhdeista lyöty kääntönäppi on tähän karvaukseen tavallisesti hyvin toimiva lyönti.

Tämä karvaus sopii esimerkiksi aavistuksen puukätisempää pelaajaa vastaan tai kun etenijä on arka ottamaan lähtöjä 1-pesältä. Toimiva siis esimerkiksi kokemattomia pelaajia vastaan.

Kuvio 2: Yhden pelaajan karvaus 3-vahti kaverina.

 

3-vahti kaverina-page-001

Kahden pelaajan karvaus

Kahdella pelaajalla karvatessa rytmitys on kaksivaiheinen. Aluksi tappipelaaja tulee 1-rajaan tai 3-sauman kohtaan. Kun tappipelaaja on lukittu paikoilleen, lähtee sieppari tulemaan rajaa pitkin vastaan. Syöttö nostetaan ilmaan, kun sieppari on vielä liikkeessä vastaan. Tavoite on myöhästetyllä siepparin vastaantulolla luoda lyöjälle paniikki ja saada aikaan epäonnistunut lyönti, erityisesti lyhyeksi jäävä 2-rajanäppi.

2-polttaja tulee hieman keskemmälle ja 3-polttaja tulee vastaan ja auttaa keskustaan, kun etenijä lähtee liikkeelle. Juoksun paikka aukeaa kahdella tavalla:

  1. hyvälle 3-luukkulyönnille jää merkatun läpilyönnin paikka, tosin valveutunut 3-vahti pelaa kaukaa ja auttaa luukun puolelle. ‘
  2. merkatun tai vapaan lyönnin paikka jää 2-saumaan. 2-vahti ei voi auttaa juurikaan keskustaan, koska sieppari tulee vastaan

Hyvälle 1-rajanäpille jää vaihdon paikka, kun etenijä ottaa hyvät lähdöt. Myös etumiehet ohittava näppi tai löysä keskipomppu mallia Henri Puputti ovat varteenotettavia lyöntejä. Mielestäni ulkopelijoukkue on jo onnistunut, jos näitä lyöntejä joudutaan ottamaan käyttöön.

Pidän itse tästä karvauksesta erityisen paljon, palon ja laittoman uhka on todellinen, ja juoksun lyömiseen tarvitaan erittäin onnistunut lyönti. Tätä karvausta käyttäisin esimerkiksi silloin, kun seuraava lyöjä on joukkueen pääkotiuttaja ja riski kotiinotolle ei ole niin iso.

Kuvio 3: Kahden pelaajan karvaus

kahden pelaajan karvausf-page-001

Koko joukkueen karvaus

Koko joukkueen karvauksessa mennään lähes 1-tilannekuvioon. Tämä on äärimmäinen karvaus, jolla tavoitellaan paloa. Syöttö rytmittyy yleensä niin, että kun ulkopelaajat ovat juuri loksauttamassa kuviota paikoilleen, nostetaaan syöttö ilmaan.

Koko joukkueen karvausta käytetään tavallisimmin, kun ‘

  1. sisäpelijoukkueelle ei riitä yksi juoksu
  2. kun lyömässä on voimaton lyöjä
  3. kun sisäpelijoukkue haluaa rakentaa ajolähdön tietylle pelaajalle

Varsinkin naispesiksessä on yleistä, että 1-3 -tilanteeseen laitetaan 1-tilannekuvio päälle. Tämä kuvio saatetaan laittaa ajoissa päälle ilman loksautusta, jolloin tilanne on staattisempi.

Viritimme tätä kuviota Vimpelin kanssa Sotkamolle ja Jani Komulaiselle laihoin tuloksin. Merkki otettiin pois päältä ja Komulainen löi vapaan 2-puolen kova siepparia vastaan ja etenijä toi helpolta näyttävän juoksun. Muutenkin sotkamolaiseen pelityyliin kuuluu kovia 1-3 -karvauksia vastaan ottaa kotiin vapaalla tai merkatulla lyönnillä

Pesävahdit ovat tärkeässä asemassa tässä kuviossa. Vapaita yhden juoksun- ja läpilyöntiyrityksiä tulee enemmän kuin muihin kuvioihin ja jos pallo menee kopparille asti, on tuloksena juoksu. Kuvio vaatii siis hyvät pesävahdit sekä uskottavan heittokäden omaavan 2-kopparin, jotta ihan kaikilla vapailla ei tule juoksua.

Millä sitten purkamaan sumppua? Paitsi ottamalla merkkiä pois päältä tai otetaan kotiin, kelpaa edelleen hyvä 1-rajanäppi vaihtolyönniksi, koska 1-vahti on yleensä liikkeessä syötön noustessa ja tämä hankaloittaa suorittamista. Myös esimerkiksi siepparin yli lyödylle pompulle löytyy tilaa.

Kuvio 4: Koko joukkueen karvaus

koko joukkue-page-001

Lopuksi

Kaikki edellä mainitut karvaukset kuvasin niin, että karvaus lähtee 3-tilanteen Lippo-kuviosta. Karvausta voidaan varioida muistakin kuvioista tai karvaus saatetaan jättää päälle 1-2 -tilanteen jälkeisestä 1-3 -tilanteesta.

Etuna takatilannekuviosta lähtevästä karvauksesta on paitsi rytmityksen helpottaminen, myös se, että tällöin ollaan luonnollisilla takatilanteen paikoilla ja paremmassa valmiudessa pelata vapaita ja merkattuja kotiutuslyöntejä vastaan.

1-3 -tilanteen karvauksia katsotaan videolta ja joukkueet pyrkivät löytämään vaihdon tai  helpon juoksun paikkoja ulkokentästä. Siksi olisikin tärkeää, että karvauksia olisi useampia eri tilanteisiin, eri lyöjille ja eri etenijöille.

Sisäpelin 1-tilannetilastoja vuodelta 2017

1 JOHDANTO

Luettuani jalkapallon ja tilastotieteen yhteydestä kertovat ”Numeropeli-” ja ”Soccernomics”-teokset kiinnostuin aiheesta entisestään, koska luulen, että tilastoja ei välttämättä vielä hyödynnetä täysimääräisesti pesäpallossa. Toki tämä on resurssikysymyskin: jalkapallon ammattilaisseuroissa tilastoja saattaa tutkia jopa 30 ihmistä. Peliä siis pilkotaan hyvin pieniin palasiin. Nykymenetelmillä tilastoja kaivamalla saa monenlaista dataa irti. Oleellista on tietenkin poimia tilastoista oleelliset asiat joukkueen hyväksi.

Tässä yhteydessä tulkitsen muutamia Miesten Superpesiksen tilastoja kaudelta 2017 (koottu Titaniasta 7.8. 2017) ykköstilannepelaamisen suhteen.

2 YKKÖSTILANTEEN MERKATUN ENSIMMÄISEN LYÖNNIN ONNISTUMISPROSENTTI

Onnistumisprosentteja tutkiessa ensimmäisen merkatun lyönnin onnistumisprosentti koko sarjassa on 59,4. Joukkuevertailussa sarjan parhaaksi joukkueeksi nousee Vimpelin Veto (67,3%). Sarjan heikoin ensimmäisen merkatun lyönnin onnistumisprosentti on Alajärven Ankkureilla (54,6%).
Taulukko 1: 1. lyönnin onnistumisprosentti

1. lyönti

 

3 YKKÖSTILANTEEN ENSIMMÄISEN LYÖNNIN PALOT SUHTEESSA KÄRKILYÖNTEIHIN

Tämä tilasto vertaa palon ja kärkilyönnin suhdetta. Tilastosta ollaan siis poistettu merkatut laittomat ja kopit. Kouvolan 11,4 prosentin todennäköisyys kertoo ainakin pomppulyönnin tehokkuudesta ja Vimpelin 11,9 prosenttia indikoinee paitsi lyöntien hyvää laatua ja joukkueen juoksuvoimaa, myös näitä yhdistettynä, eli ollaan usein lyöty ”se mikä riittää”. Kokonaisuutena palojen vähyys jopa yllätti minua. Hyviä asioita on siis tapahtunut, kunhan palloa ollaan lyöty kenttään.

Taulukko 2: 1-tilanteen 1. lyönnin palot

Palojen suhde kärkilyönteihin

4 YKKÖSTILANTEEN MERKATTUJEN LYÖNTIEN SUHTEELLINEN JAKAUMA

Ensimmäisellä lyönnillä merkki on ollut päällä todennäköisimmin Imatralla (55%). Imatralla on ollut toisella lyönnillä merkki päällä kaikista joukkueita epätodennäköisimmin, mikä johtunee osittain siitä, että ensimmäisellä lyönnillä lyöty laittoman näpin tai ohituksen todennäköisyys on sarjan kärkipäätä (26,6%). Vähintään toiseen lyöntiin merkkiä ovat siirtäneet todennäköisimmin Alajärven Ankkurit ja Seinäjoen Jymy-Jussit, molemmat 58-prosenttisesti. Huomioitavaa on esimerkiksi finaalijoukkueiden pelitapaero: Sotkamolla merkki on ollut päällä ensimmäisellä lyönnillä 54-prosenttisesti, Vimpelillä 43:n prosentin todennäköisyydellä. Yksi selitys lienee Sotkamon pomppu- ja Vimpelin pomputon peli ja Vimpelin pelaajien läpilyöntiuhka.

Taulukko 3: Merkattujen lyöntien suhteellinen jakauma

Merkattujen suhteellinen jakauma

5 YKKÖSTILANTEEN LAITTOMAT NÄPIT JA OHITUKSET

Laittomien näppien ja ohitusten vähyys kertoo suoritusvarmuudesta. Toisaalta laittomiin näppeihin ja ohituksiin voi hyvinkin vaikuttaa joukkueen juoksuvoiman puute: hyville etenijöille riittää nykyisin usein keskikentän näpit, huonommille näppi pitää lyödä usein rajaan. Ensimmäisellä lyönnillä lyöty laiton näppi tai ohitus puolestaan tarkoittaa merkatun lyönnin jäämistä viimeisen varaan. Tämä taas ei ole voittavaa pesäpalloa, mikä käy tilastoista myöhemmin ilmi. Suhteessa eniten laittomia näppejä ja ohituksia on kirjannut Alajärvi, vähiten Kouvola.

Taulukko 4: Ykköstilanteen laittomat näpit ja ohitukset

Laittomat

6 CASE: SAMI HAAPAKOSKEN YKKÖSTILANTEEN ENSIMMÄINEN LYÖNTI

Pelaajakohtaisessa vertailussa ja kaikki lyönnit mukaan otettuna Sami Haapakoski merkkauttaa suhteessa muihin ykköstilanteen pääpurkajiin vähemmän ensimmäisen lyönnin laittomia (15,3), kun toisessa päässä ollaan jopa lähellä 30 prosenttia. Vimpelin hyvästä etenemisestä ja Haapakosken suoritusvarmuudesta kertoo myös, että lyöty näppi tai ohitus on johtanut onnistuneeseen kärkietenemiseen lähes 75-prosenttisesti ja paloon vain liki 13-prosenttisesti. Toisaalta palo on vältetty tehokkaimmin kovalla lyönnillä.

Taulukko 5: Sami Haapakosken 1. lyönti

Haapakoski

7 YKKÖSTILANTEEN VIIMEISEN LYÖNNIN PALOT SUHTEESSA KÄRKILYÖNTEIHIN

Verrattuna ensimmäiseen lyöntiin, palon riski ns. aktiivisissa vienneissä viimeisellä lyönnillä kasvaa merkittävästi, jonkin verran myös kärkipalojen osalta. Kiteellä on suhteessa eniten takapaloja, joten voidaan päätellä, että viimeisellä lyönnillä ollaan usein turvattu kärkieteneminen. Yleisellä tasolla takapaloihin saattaa johtaa pelitaktillisten valintojen ohella esimerkiksi kentällemenon vaikeudet, etenijöiden laatu tai pystymailalyöntiä lyövien pelaajien vähyys.
Taulukko 6: 1-tilanteen 3. lyönnin palot

3. lyönti

8 YHTEENVETO

Joukkuekohtaisiin tilastoihin on varmasti monta muuttuvaa tekijää, mutta esitän tässä jutussa olevien tilastojen pohjalta yleisellä tasolla seuraavia ajatuksia ja kysymyksiä:
1. Palojen vähäinen määrä kenttään lyödyistä lyönneistä ensimmäisellä merkatulla lyönnillä oli yllättävänkin pieni. Kenttään lyöty ensimmäinen lyönti on siis ollut toimiva ratkaisu miesten Superpesiksessä.
2. Viimeisen lyöntiin kannattaa yritystä jättää erittäin harkitusti. Haetaanko ensimmäisellä lyönnillä liiankin usein väärää alle? Onko ns. hapen antaminen lopulta ainoastaan sisäpeliä tukahduttava tekijä?
3. Yllä mainituista johtuen, laiton lyönti ei ole voittavaa pesäpalloa. Osataanko taitolyöntien suoritusvarmuutta arvostaa riittävän korkealle? Onko harjoittelu jo liiankin kanssa fysiikkapainotteista? Millä tavoin taitolyöntien suoritusvarmuutta saadaan taas lisättyä?
4. Laittoman lyönnin välttäminen ja samalla juoksuvoiman kehitys on luultavasti johtanut keskikentän näppien lisääntymiseen. Olisi mielenkiintoista tutkia esimerkiksi kymmenen vuoden takaisia lyöntikarttoja, pitääkö mielikuva paikkansa.
5. Pitäisikö takapaloa ”ostaa” viimeisellä lyönnillä hieman nykyistä enemmän? Takapalojen ohella myös kärkipalojen todennäköisyys on suurempi kuin ensimmäisellä ja toisella lyönnillä. Oma mielikuvani on, että oman Superpesisurani alkuvaiheilla kärkietenijää turvattiin nykyistä enemmän. Toisaalta tämä asia ei ole niin yksiselitteinen: juoksut ratkaisevat ja etenijän nopeuden ja väsymyksen mukaan osataan hyvin pelata kolmostilannetta ulkopelipaikkojen syvyyksien kautta. Pelin juoksutuksen ja lopputuloksen kannalta on myös iso ero, onko ajolähtötilanteessa myös kakkospesällä hyvä etenijä.

Lukkaroinnista niin kuin sen näen, osa 6: lukkaroinnin pelitaktiikka

Tässä kirjoituksessani perkaan lukkaroinnin pelitaktiikkaa. Kerron näkemyksiäni siitä, mitä asioita tulee ottaa huomioon ennen peliä, pelin aikana ja pelin jälkeen. Ennen kaikkea keskitytään pelin aikaiseen toimintaan.

1. Tunnista toimintaympäristö

Vastustaja

Etenijät

Ketkä ovat tärkeimmät etenijät, mikä on heidän kentällemenotaktiikkansa ja mielisyöttönsä, mikä on heidän tyyli lähteä pesältä, kuinka hyvin he jaksavat juosta pesänvälejä. Nykypäivän parhaat etenijät lyövät keskimäärin parhaiten pystäriä ja pomppua normaaliin 0-tilanteen puolikorkeaan syöttöön. Varioisin parhaita kentällemenijöitä vastaan syöttöä tiukasta metrisestä reiluun tolppaan, jopa ylikorkeaan. Puolikorkeaa en tarjoaisi yli 70% kentällemenijöille käytännössä ollenkaan. Mitä väliä on siis sillä, jos silloin tällöin tulee vapaataival, kun puolikkaista mennään kentälle lähes aina.

Pääetenijöiden pesältälähtötyyli ja nopeuskestävyysominaisuudet vaikuttavat pelin rytmittämiseen yhdessä ulkokentän kanssa. Jos tyyli lähteä on mallia Hyvinkää, eli mennään etäisyyteen ja lähdetään suhteelliseen paikaltaan, suosisin nopeatempoista peliä ja kävisin tämän läpi ennen peliä ulkokentän kanssa. Toinen yleinen tyyli on hakea vauhtilähtöjä, eli lukkarin syöttöliikkeen aikana otetaan impulssiaskel menopesään päin. Tätä tyyliä vastaan pysäyttäisin asennon pitkäksi aikaa ja käyttäisin erityisen lyhyttä syöttöliikettä. Tiedossa olevat etenijöiden nopeuskestävyysominaisuudet vaikuttavat niin ikään pelin rytmittämiseen ja heittopeliin. Jos tiedossa on, että tietty etenijä väsyy nopeammin kuin tavallisesti, voi etenijää yrittää väsyttää 2-tilanteissa seuraavalle pesänvälille, mutta myös tulevaa 3-tilannetta ajatellen.

Vaihtajat

Päävaihtajat voidaan jaotella karkeasti kolmeen kategoriaan. 1) taiteilijat 2) uhalla pelaavat 3) pomputtajat.

Taiteilijat perustavat pelinsä lähtöpesän vapaisiin lyönteihin ja taitolyönteihin. Taiteilijat hakevat usein väärää alle, jolloin he pääsevät käyttämään vahvuuksiaan täysimääräisesti. Taiteilijoita vastaan pelatessa tuleekin väärää käyttää maltilla ja tuoda etukenttä riittävän lähelle. Kulmista pitää auttaa vauhtien ja askelien mukaan kauemmaksi ja keskemmälle vapaiden lyöntien torjuntaan. Taitelijoita vastaan on pelattava ykkös- ja kakkosvaihtoehdot pois sijoittumisella ja liikkeellä ja hyväksyttävä tietyt harvoin käytetyt vaihtolyönnit. Esimerkiksi lukkari taistelee syötöllä kääntöpomppua laittomaksi ja pelaa vapaan rajan näpin pois muun ulkokentän pelatessa muita pieniä ja vapaita lyöntejä vastaan.

Uhalla pelaavat perustavat vaihtotilannetaktiikkansa kovan lyönnin uhkaan. He yrittävät lyödä silloin tällöin läpilyöntejä, mutta erityisen paljon he rakentavat keskikentän näpeillä ja ohituksilla. Tavallisesti he pitävät ulkokenttää kauempana ja vievät paljon toisella lyönnillä rajanäppejä välttäen (laittoman riski iso). Uhalla pelaavia vastaan korostuu kulma- ja kopparipelaaminen. Kulmat ja kopparit torjuvat läpilyöntiyritykset ja etukentän on uskallettava pelata riittävän lähellä. Uhalla pelaavia vastaan tutkitaan lyöntikarttoja ja hyväksytään esimerkiksi jompikumpi laaturajanäpeistä toisen etumiehen kaventaessa ohituksille syötöstä. Lukkarin tehtäväksi jää pelata lyhyeksi jääviä tyhjän rajan näppejä vastaan. Uhalla pelaavia vastaan toimii usein käänteispsykologia: he luottavat, että ulkokenttä torjuu kovia ja lyövät paljon pieniä. Siispä heitä vastaan on käytettävä paljon vääriä.

Pomppuvaihtajia vastaan ei kovalla kentällä ole paljoa tehtävissä, koska aina pompun ei tarvitse mennä edes rajaan. Nyrkkisääntönä on, että 1-rajapomppua vastaan syötetään lyöjään päin takalautaan ja 2-rajapomppua vastaan itseen päin takalautaan. Täten pomppuja pelataan sivulaittomiksi ja keskelle aukeaviksi. Kovalla kentällä pelaisin rohkeasti erilaisilla syötöillä, kuten matalilla, pienillä väärillä, kyykystä syötettävillä pidätetyillä, etulautasyötöillä ja puolikorkeilla. Tehtävä on aiheuttaa sekaannusta ja hämmennystä ja saada silloin tällöin pomppu laittomaksi. Tavoitteen ei tarvitse olla turhan korkea, vaan tehdä 80%:n pomputtajista 60-70%:n pelaajia.

Kotiuttajat

Takatilannepelaamisessa erottuvat lukkarijyvät akanoista. Parhaita kotiuttajia vastaan on uskallettava syöttää tiukkaa matalaa ja puolikorkeaa ja haistettava lentokotiutus taktisella väärällä. Jos annat läpi pelin normaalia syöttöä, rankaisevat huippukotiuttajat auttamattomasti. Huippunäppi tai -pussari voidaan hyväksyä, koska niihin huippukotiuttajat eivät usein turvaannu. Pari päästettyä juoksua haastolyönneillä on jo puoliksi voitettu peli, jos muut lyöjät saadaan jätettyä 30-40 prosenttiin. Tavallisesti parhaat kotiuttajat ovat jokereita ja he tulevat ensimmäisiin ajolähtöihin. Nykypäivänä he ovat vieläpä usein vasureita ja vasureita vastaan oikeaan osunut taktinen väärä tarkoittaa paloa kun se oikealta lyöviä vastaan tarkoittaa laitonta. Pelinjohtajilla onkin suuri kynnys pelata suoralla lennolla palon uhkan vuoksi. Silloin tällöin syöttäisin väärän, jotta uhka säilyy, mutta yleisin syöttö olisi puolikorkea tai tiukka matala, jos linja sen sallii. Puolikorkeaa käyttäisin rohkeasti jopa huippuetenijöitä vastaan.

Vastustajan pelinjohtaja

Tykkääkö pelinjohtaja rakentaa vähäisten palojen ajolähtöjä vai hakeeko hän vapaiden kautta väärää alle tai läpilyöntejä ja peliä auki jo ennen kolmostilannetta? Tykkääkö hän vaihdella merkkiä heittelyiden aikana vai onko hän “merkki on ja pysyy”-tyyppiä? Tässä muutama kärjistetty esimerkkiä erilaisista pelinjohtotyyleistä. Nykypäivänä yhä enemmän ja enemmän viedään toisella lyönnillä, joten väärien syöttämisessä pitää pitää maltti. Jos hän vaihtelee merkkiä runsaasti, kannattaa luottaa vaistoihin ja syötellä ilman nyppyjä.

Vastustajan pelinjohtajan merkkipelin luonteen saa usein nopeastikin selville. Pelataanko väreillä vai asennoilla ja paikoilla? Jos pelinjohtaja “plärää” värejä, kannattaa yleisesti ottaen pelata nopeaa peliä, koska väreillä pelatessa tulee yleensä enemmän kiire.

Oman joukkueen taktiikka

Mahdollistavatko siirtymät tempopelin vai onko peli pysäytettävä ennen rytmitystä, jotta siirtymät saadaan kuntoon? Millainen rytmi sopii parhaiten ulkokentälle? Tuleeko vastustajan pelinjohtajalla kiire näyttää merkkiä? Tässä joukkuetaktillisia kysymyksiä, joita kannattaa miettiä ennen peliä. Peli voitetaan usein voittamalla 1-tilanne ja takatilanne. Näihin tilanteisiin kannattaa keskittyä erityisen paljon ja mietittävä kuviot ja syötöt tarkasti. Kärjistetysti pelaisin lukkarina 0-tilanteen rohkeasti korkealla tolpalla, 1-tilanteen haistelemalla merkkiä, 2-tilanteen nopealla pelillä ja takatilanteen puolikorkeaan ja taktisiin vääriin nojaten. Ja kaikkiin näihin ulkokentän tuki, esimerkiksi 0-tilanteesta nopeat siirtymät väärän tullessa, hyvät syöttö- ja väärämerkit vaihtotilanteisiin ja riittävän läheltä pelattava takatilanne.

Olosuhteet

Pelataanko kentällä, jossa kopparit eivät pääse katkomaan jatkelyöntejä vai avaralla kentällä, jossa kulmat ja kopparit pelaavat läpilyönnit pois? Onko rajan lähettyvillä jokin rakennus, joka pysäyttää pallon? Esimerkiksi Vimpelissä läpilyöntiyritykset vaihtotilanteissa ovat perusteltuja penkkojen vuoksi kun taas vaikkapa Hyvinkäällä osaavat ulkokentät pelaavat niin, että ainoastaan rajasta voi lyödä kunnarin. Jossain Alajärvellä kolmosrajalyönnit pysähtyvät hallin seinään. Tämä taas vaikuttaa luonnollisesti lukkarin pelaamiseen ja taktisiin- sekä syöttövalintoihin. Jos esimerkiksi kolmospuolella on rakennus, voi lukkari käyttää enemmän itseen päin kohdistuvia syöttöjä pitkävauhtisille lyöjille.

Onko kenttä kimmoisa? Kovalla kentällä keskittyisin paljon pomppua vastaan syöttöihin merkin ollessa yleensä väärä pois, pehmeällä kentällä peli perustuu enemmän pieni-kova -peliin ja suoraan syötöstä -merkkiin / ilman merkkiä pelattavaan peliin. Tarkistin ennen peliä jopa kotipesän kimmoisuuden lautasen ympäriltä, koska jos pallo ei pompannut mihinkään pikku lautasvääristä, ei niitä kannattut viljelläkään vaan väärät syötöt oli oltava teknisiä ja erityisesti matalia.

Onko keli lämmin ja kylmä? Onko jollain pesänvälillä myötä- ja toisella pesänvälillä vastatuuli? Onko keli kuiva vai märkä? Keli vaikuttaa paljonkin vastustajan sisäpelaamiseen. Hitaalla ja märällä kelillä lyödään enemmän väärät pois -merkillä ja vapaita kumuroita kun taas nopealla kelillä peli on monipuolisempaa. Itse menin jopa niin pitkälle, että syöttelin märällä pallolla, jos tulossa oli sadepeli ja sateisella kelillä katsoin, oliko vaihtolyöjällä normaaliteipit vai kynnysteipit. Normaaliteipeillä sadekelissä on näet paljon haastavampaa lyödä taitolyöntejä.

Historia

Mitä on tapahtunut aikaisemmissa peleissä ja aiemmissa kohtaamisissa? Kun vuosia pelaa sarjaa, tulevat joukkueet ja pelinjohtajat tutuiksi. Pelinjohtajien yksi päätehtävistä on pelata lukkaria vastaan ja näin ollen kannattaa muistella, millaista peliä on lukkarina aikaisemmin pelannut kyseistä joukkuetta vastaan ja miten on pelannut peleissä ennen kyseistä kohtaamista. Kaavoihin ei kannata kangistua vaan on syytä miettiä käänteispsykologisesti, millaisena lukkarina vastustaja ja sen pelinjohtaja sinua pitää.

Oma fyysinen ja psyykkinen kunto

Kun pelejä on tiiviisti, on luonnollisesti että vaativimman pelipaikan pelaajalla on vaihtelua päivän kunnossa. Jos epävarmuustekijöitä oli normaalia enemmän, lähdin pelaamaan maltillista lukkaripeliä ja pelin edetessä käyttämään esimerkiksi vääriä takatilanteissa. On inhimillistä, että joskus lukkari jännittää enemmän kuin toisessa kohtaa ja on tärkeää oppia tunnistamaan ja nimeämään omat tunteensa ja parhaan taidon mukaan oppia säätelemään tunteita. Tunteista ja niiden säätelystä enemmän lajinkehittämistyössäni (linkki).

2. Reagoi

Pelitilanne ja aikaisemmat tapahtumat

Minulla itselläni oli hyvä muisti jäljittämään, mitä ottelussa oli aiemmin tapahtunut. Jos esimerkiksi päävaihtaja oli kerran tai kaksi kertaa yrittänyt vaihtaa kovalla lyönnillä siinä onnistumatta, laskin usein, että epäonnistuneen kovan jälkeen tulisi pieni lyönti ja merkki olisi luonnollisesti suoraan syötöstä.

Myös sillä on iso merkitys, mitä vuoroparia pelataan ja paljonko on tilanne. Pelin ensimmäisessä vuorossa ja tiukassa paikassa kuten supervuorossa turvaudutaan yleensä bravuurilyönteihin kun taas esimerkiksi kolmannessa vuorossa tai johtoasemassa useat pelaajat hakevat läpilyöntejä. Tappioasemassa vältellään takapaloja ja tällöin pystyy usein päättelemään, että vaihtotilanteissa viedään ensimmäisellä ja takatilanteissa lyöntiratkaisu on sellainen, jolla yritetään turvata myös takaetenijän pääsy päätepesälle.

Muita reagoitavia asioita ovat etenijöiden laatu, pelinjohtajan pelitapa (esimerkiksi usein pelin alussa väärät otetaan tarkasti pois, jonka jälkeen pelataan enemmän suoraan syötöstä -merkillä), palojen määrä, kaaren vire ja vääränottomekanismi (tästä kohta lisää), jäljellä olevat lyöjät ja niin edelleen. Lukkarin pitääkin koko ajan miettiä, miten vastustajajoukkue ja sen pelinjohtaja haluaa missäkin tilanteessa pelata.

Taktisten väärien käytöstä

Taktisia vääriä viljellessä kannattaa aina miettiä, mikä on syötön tavoite. Väärällä syötöllä voi olla monta tavoitetta. Se voi olla kärpänen tai palo, sekaannuksen aiheuttaminen, huono lyönti, laiton lyönti tai jopa pelin aktivointi. Ison väärän on oltava niin iso, ettei siihen pysty lyömään, pienen väärän on oltava niin pieni, että se huudetaan myöhään tai ei huudeta ollenkaan. Asennoton syöttö on nykypesiksessä lähes aina hukkaan heitetty syöttö, matalalla saa usein aikaan sekaannusta. Tässä muutamia esimerkkejä väärien käytöstä.

Pelejä katsomalla ja pelatessa saa usein selville vastustajan vääränottomekanismit vaihto- ja kotiutustilanteissa. Esimerkiksi Kouvola oli Eero Pitkäsen aikaan joukkue, joka huusi paljon vaihtotilanteissa suoraan syötöstä -merkeilläkin nousevaan palloon vääriä pois, joukkue oli silmiinpistävän paljon harjoitellut lyöjän, kaaren ja etenijän yhteistoimintaa. Varsinkin pelin alussa oli oltava maltillinen väärien käytössä, jopa 2-tilanteessa. Eräs kakkospelinjohtaja taas käyttäytyi ja liikkui vapailla ja merkatuilla lyönneillä eri tavoin.

Kaarta kannattaakin opetella lukemaan. Jos lyöjä ei mennyt lainkaan kakkospelinjohtajan kautta lyömään takatilanteissa, käytin surutta isoa väärää, koska lyöjä ei mennyt kertomaan vapaan lyönnin suuntaan. Jos lyöjällä taas oli normaalia lyhyempi vauhti, viittasi se myös suoraan syötöstä -merkkiin.

Myös etenijät paljastavat usein toiminnallaan merkin laadun. On kuitenkin muistettava, että erityisesti 2- ja 3-tilanteessa merkkiä vaihdellaan paljon ja paras paikka väärälle onkin ilman nyppyjä. 1-tilanne on staattisempi ja siinä etenijän aikeita pystyy ennakoimaan paremmin. Itse katsoin erityisesti 1-2 -tilanteissa paljon takaetenijää, koska hän paljasti merkin jopa useammin kuin kärkietenijä.

1-tilanne

1-tilanteessa suosin erityisesti pientä lyöjään päin heitettyä väärää, se on vaikea levittää ja huutaa pois ja sillä saa eliminoitua 3-puolen näppejä ja kovia tehokkaasti. Käytössä oli väärän syötön merkki ja sillä sai pienissä väärissä ulkokentän liikkumaan lähemmäksi ja keskemmäksi ja isoissa väärissä välipelaajan ottamaan pesän.

2-tilanne

2-tilanteissa käytin peilikuvana pientä itseeni päin heitettyä väärää ja matalaa. Matalalla syötöllä annetaan ulkokentälle enemmän aikaa tappaa lyönneistä ja matalan huuto tulee usein pienellä viiveellä, jolloin 2-pesältä kärkkyvä etenijä ehtii kauas ja on siten poltettavissa.

Takatilanne

Takatilanteessa pyrin ottamaan selville, huudetaanko iso väärä pois -merkillä väärä kulmasta vai takaa. Toki usealla joukkueella on käytössä molemmat. Vasuria vastaan oikeaan osunut iso väärä tarkoittaa paloa ja oikealta lyövää vastaan laitonta. Tästä syystä harjoittelisin hyvin etulaudasta syötetyn matalan ison väärän etenijään päin, koska jos tästä syötöstä lyöjä yrittää lyödä, saattaa tuloksena olla irti pesästä lyöty huti ja useampi palo. Toki hätäinen 3-rajaleikkuri on mahdollinen, mutta tässäkin kannattaa 3-vahdille näyttää väärän merkki, jotta hän voi syötöstä juosta rajojen ulkopuolelle. Mitään muuta lyöntiä ei isosta etuväärästä käytännössä pysty lyömään.

3. Ole ajankohtainen, rehellinen ja rakentava

Hyvässä joukkueessa lukkari saa pelin aikana ajankohtaista palautetta kanssapelaajilta, jommalta kummalta pelinjohtajalta tai lukkarivalmentajalta. Ykköspelinjohtajilla on monta mietittävää asiaa, siksi toivoisin että joukkueessa olisi lukkaripuoleen perehtynyt kakkospelinjohtaja tai jopa lukkarivalmentaja. “X ottaa hyviä lähtöjä”, “Y on hankaluuksissa”, “lentää koko ajan”, “nyt on tässä tilanteessa väärän paikka”. Tämänkaltaisilla sloganeilla lukkaria pystýy valmentamaan myös pelitilanteessa.

Pelin jälkeen kannattaa tehdä rehellistä itsearviointia ja pyytää palautetta muilta. Usein lukkari on liiankin kriittinen omalle toiminnalleen, siksi itse- ja muilta tulevaa arviointia kannattaa suodattaa rakentavasti. Jokainen lukkari tekee jokaisessa pelissä ison kasan virheitä, tavoitteena kannattaakin olla erinomaisuus, ei täydellisyys. Usein pelin jälkeen katsottu otteluvideo muuttaa kriittisen ensituntemuksen astetta armeliaammaksi. Yleensä pelissä on myös paljon hyvää ja hyvät asiat kannattaa ottaa mukaan seuraavaan peliin ja parantaa askel askeleelta kehityskohteita. Itse olin hyvin kriittinen itselleni ja jäin vellomaan usein epäonnistumisiin, nollaustaito puuttui. Liiallisesta miettimisestä voi siis olla haittaa.

Taktiikan harjoittelusta

Junioreiden kannattaa pelata paljon ympäri vuoden, pelaaminen kehittää taktista silmää. Nuorena, miksei myös vanhempana, kannattaa pelata useaa eri pelipaikkaa. Tämä kehittää myös lukkarisilmää. Itse opin paljonkin lukkaripelistä 3-vahtina pelatessani ja erityisesti havahduin, että kaikki ei ole aina lukkarin vikaa vaan myös muulla ulkokentällä on osansa. Milloin sitten lukkarin kannattaa erikoistua lukkariksi? Ehkä jossain D-C -junioreiden välimaastossa olisi hyvä lisätä ohjattua ja omatoimista lukkariharjoittelua ja varmistaa, että pelejä kertyy riittävän paljon. Sen pystyn kuitenkin omasta kokemuksestani sanomaan, että kun on valmius pelata aikuisenakin muuta pelipaikkaa, tuo tämä turvaa lukkarille esimerkiksi taktisten väärien käytölle. Jos pallo alkaa kiertää lautasta, voi hypätä pahimmassa tilanteessa muulle pelipaikalle. Jo pelkkä tietoisuus tästä auttaa lukkaria pelaamaan taktisesti rikkaampaa peliä, kun “tyhjän päälle” ei missään tapauksessa tipu.

Miten muuten taktista silmää voi kehittää? Esimerkiksi katsomalla pelejä lukkariksi ja/tai pelinjohtajaksi itsensä kuvittelemalla. Tällöin kannattaa miettiä taktisia valintoja etu- ja jälkikäteen, mikä on toimivaa ja mikä ei. Myös pelinjohtajana toimiminen kehittää käänteispsykologista ajattelua, jopa tuomaroidessa näkee pelejä eri vinkkelistä, erityisesti syöttötuomarina olemisen vaikeus kannattaa kokea.

Lisää aiheesta:

Osa 1: Lukkaroinnista niin kuin sen näen

Osa 2: Lautaskammon terminologiaa

Osa 3: Tunteista ja luonteesta

Osa 4: Lukkarivalmennuksesta ja lukkarin polusta

Osa 5: Pelin rytmittäminen

Lyöjän lukeminen ja kentällä liikkuminen

Ida Varamäki ja Jussi Järvinen toivoivat Facebookin Pesäpallojuttuja -ryhmässä blogia aiheesta “lyöjän lukeminen ja kentällä liikkuminen”. Mietin aluksi aiheen laajentamista yleiseen pelinlukuun, mutta pelinlukuun liittyy voimakkaasti lukkaripelikin ja lukkarin pelinluvusta saisin kirjoitettua helpostikin kokonaisen artikkelin. Rajaan tässä blogissani siis lukkaripelin pois ja kirjoitan siitä mahdollisesti myöhemmin.

Lyöjän lukemiseen ja kentällä liikkumiseen liittyy suuresti pelipaikkakohtaisuus ja kerron tässä blogissani pelipaikkakohtaisesti, mitä asioita kannattaa ottaa huomioon ulkopelin ratkaisuja tehdessä ja miten asioita voisi kenties harjoitella. Yleisesti ottaen pelinluku kehittyy pelaamalla ja pelejä katsoessa ja suosittelenkin oikeastaan joka ikäluokalle pelejä pelattavaksi ympäri vuoden, harjoituksissa kannattaa peluuttaa erilaisia pienpelejä. Tässä hetkessä suosittelen katsomaan pelejä ja seuraamaan pelipaikkojensa parhaita pelaajia ja parhaita ulkopelijoukkueita.

Etukenttäpelaaminen 

Etukenttäpelaaminen antaa vaihtotilanteissa parhaimmillaan ulkopelijoukkueille mahdollisuudeen syvyys- ja leveyspelaamiseen ja pahimmillaan sisäpelijoukkueelle lätkätermein helpon syötön lapaan.

Etukenttäpelaaminen huipputasolla on muuttunut haastavammaksi sitä myötä, kun etenijät ovat kautta linjan nopeutuneet. Etukenttäpelaajat ovat joutuneet tulla lähemmäksi, koska näppi on yleensä toistovarmin ja helpoin lyönti lyödä vaihtotilanteisiin. Tässä piileekin erityisesti 1-tilanteen 1-vahdin ja 2-tilanteen siepparin dilemma. Näpeillä ei saisi vaihtaa, mutta jos pelaat itsesi pois muilta lyönneiltä, tekee se muun ulkopelaamisen haastavammaksi. Itse purin aikoinaan paljon 1-tilannetta ja käytännössä aina seurasin peleissä ja videoilta vastustajan 1-vahdin tekemistä. Jos 1-vahti jäi liian kauaksi, otin helpon vaihdon näpillä ja jos 1-vahti tuli liian lähelle ja väisti ulos rajasta, perustin pelini rajalöysään ja -kovaan tai ohituksiin.

Moderni etukenttäpelaaja pystyy pelaamaan sekä pientä että kovaa vastaan, vaikka tehtävä on erittäin haastava. Etukenttäpelaaja on peloton ja omaa nopean reaktiokyvyn, on lajitehokas polttamaan pienistä ja osaa kaventaa keskellä ja lukee samalla ohituksia pois. Paras esimerkki modernista etukenttäpelaajasta on miesten puolella mielestäni Iiro Kuosa, naisten puolella seuraisin esimerkiksi Laura Toikkasen ja Ida Lähteen pelaamista. Sieppareista Matias Rinta-aholla on poikkeuksellinen tapa pelata siepparipeliä: hän tulee niin lähelle, ettei pientä huvita lyödä ja pelaa tästä paikasta kauemmaksi ja keskemmälle.

Vaikka tehtävä on vaikea, opettaisin etukenttäpelaajat pysymään rajassa ulospäin väistämättä, koska jos etukenttäpelaaja pysyy rajassa ja pystyy uskottavasti pelaamaan rajalyöntejä vastaan, antaa se pesävahdeille ja linjalle mahdollisuuden pelata kauempana ja keskemmällä ja siten pelaamaan tehokkaammin kovia lyöntejä vastaan.

Aki Orava perusti paljon etukenttäpelaamistaan lyöjän vauhtiin ja lyöjän ensimmäiseen askeleeseen. Jos askel oli lyhyempi kuin normaalisti tai jos ensimmäinen askel oli pitkä, hän tuli lähemmäksi pelaamaan näppejä ja varsia vastaan ja jos vauhti oli pitkä tai jos ensimmäinen askel oli lyhyt, hän pelasi kovaa vastaan. Toki hieman kärjistetysti. Etukenttäpelaajat kehittävät lyöjän lukemista ja kentällä liikkumista pelaamalla paljon, mutta sitä voi myös harjoitella. Annan kaksi esimerkkiä, ihan junioreille asti.

  1. Jos salitila on sellainen, että lyöntiverkon (sisällä tai ulkona) molemmille puolille mahtuu liikkumaan, mene lyöjänä lukkarin kanssa verkon toiselle puolelle ja aseta ulkopelaaja(t) verkon toiselle puolelle. Ulkopelaaja lähtee vaihtotilanne-etäisyydeltä ja lyöjä lyö erilaisia lyöntejä. Jos ennakoidaan näppiä tai vartta, tullaan syötöstä vastaan, jos ennakoidaan kovaa, pysytään paikalla tai peruutetaan. Tätä harjoitetta voi maustaa myös ohitusnäpeillä jolloin liikutaan ohituksen suuntaan. Tämä harjoitus on turvallinen ulkopelaajille ja opettaa lukemaan vauhtia ja ensimmäistä askelta.
  2. Ottakaa harjoitukseen iso pehmopallo jota lyödään. Tätä voi pelata pienpelinä molempien etupelaajien kanssa ja ottaa mukaan myös muita ulkopelaajia ja etenijöitä. Samalla tavoin kuin äsken, tämä opettaa ennakointia ja liikkumista oikeaan aikaan oikeaan suuntaan, ja on samalla turvallinen ulkopelaajille.

Pelitilanteessa etukenttäpelaajien kannattaa ajatella, kuinka itse ratkoisivat sisäpelitilanteita. Uskaltaako lyödä esimerkiksi toisella lyönnillä kierteistä rajanäppiä tai rajakovaa vai vaihtaako esimerkiksi ohitukseen tai kovaan lyöntiin.

Etukenttäpelaajat ovat tavallisesti myös takatilanteen tappipelaajia. Tällä pelipaikalla pitää olla maltillinen ja liikkua paikaltaan vasta, kun on varma tai vähintään vakuuttunut lyönnin suunnasta. Jos maila tippuu näppiasentoon, on tultava vastaan ja samalla tavoin kuin äsken, kun on varma lyönnin suunnasta, tulee liikkua sivulle päin.

Kulmapelaaminen

Takavuosina erityisesti 3-vahdiksi laitettiin joukkueen heikoin ulkopelaaja, mutta nykyään kulmapelaamisen arvostus on kasvanut ja asetelma on muuttunut: 1-tilanteen 3-vahdiksi laitetaan usein joukkueen heittovoimaisin ja hyvin peliä lukeva pelaaja, 2-tilanteen 2-vahdiksi pallovarma ja muita ulkopelaajia auttava pelaaja.

Kulmapelaajat pystyvät lukkarin ohella auttamaan muuta ulkokenttää kaikista eniten. Kulmasta pystyy sulkemaan pois lyöntisuuntia ja auttamaan rohkeasti keskelle päin ja näin pienentämään muiden pelaajien sektoreita. 1- ja 2-tilanteen kulmapelaajat pystyvät avarilla kentillä antamaan välipelaajalle ns. vapaat kädet liikkua ja syöksymään poikki luukkulyönnit, joihin kopparit eivät ehdi.

Takavuosina välipelaajat kertoivat vahdeille vaihtotilanteissa, koska he lähtevät keskelle ja pyysivät tulemaan kulmapelaajia mukanaan. Nykypesiksessä on kaksi tasoa.

1) Kulmamies sulkee pois rajalyönnin ja antaa välipelaajalle signaalin lähteä keskelle ja tulla itse mukana.

2) Edistyneempi taso on pelata ilman pientä viivettä tuovaa signaalia vaan lukea peliä ja liikkua sen mukaan, mitä näkee. Tämä vaatii hyvää pelinlukua, enkä tiedä varmaksi sanoa, mutta veikkaan, että tämä on esim. jomalainen tapa pelata.

Hyviä kulmapelaajia on miesten puolella esimerkiksi Mikko Kemppainen ja Sami Haapakoski ja takatilanteessa Antti Hartikainen. Naisissa paras kulmapelaaja viime vuodet on mielestäni ollut Eeva Mäki-Maukola (joka tosin on siirtymässä välipelaajaksi).

Kuten etukenttäpelaajien, myös kulmapelaajien kannataa miettiä tilannetta sisäpelijoukkueen kantilta. Itse pelasin monta vuotta 3-vahtina, enkä muista montaakaan kertaa toisella lyötyä rajakovaa laittoman riskin vuoksi.

Kulmapelaamiseen kuuluu olennaisena osana lyöntien torjuminen yhdessä kopparien kanssa, ja tähän on yksi hyvä harjoitus junioreista lähtien laittaa kentälle pelkät pesävahdit ja kopparit ja pyytää sisäpelaajia yrittämään lyödä palloa läpi. Ei ole mikään helppo tehtävä.

Välipelaajan pelaaminen

Polttajilla on kulmapelaajiin verrattuna enemmän liikesuuntia: eteen, taakse ja molemmille sivuille. Välipelaajan sijoittuminen on parhailla joukkueilla muuttunut kulmapelaamisen kehittymisen myötä aavistuksen keskemmälle ja aavistuksen rohkeammaksi. 1-tilanteen kolmossauma- ja keskipussilyönnit ovat parhaita välipelaajia vastaan vähentyneet, ne luetaan todella hyvin pois. Kun kulmat ja kolmoskopparit saavat luukkulyönnit pois avarilla kentillä, on parhailla joukkueilla välipelaajilla käytännössä vapaat kädet liikkua sivulle päin. Toisaalta, kun etukenttäpelaajia on jouduttu tuomaan lähemmäksi, on välipelaajilla paine tulla vastaan ohitusnäppejä vastaan. Jotkut joukkueet ovat tosin ratkaisseet ykköstilannepelaamisen siten, että jos hyvä ohitusnäppi tulee välipelaajille asti, sillä saa tulla vaihto. Ohitusnäpit ovat näet etupelaajien vastuulla. Tässä korostuu ennakkotiedot ja lyöjän lukeminen, välillä tullaan lähemmäksi pelaamaan ottamaan hyviä lähtöjä ykköseltä pois ja pelaamaan jo lähtötilanteessa ohitusnäppejä pois.

Ykkös- ja erityisesti kakkostilanteessa välipelaajan sijoittumiseen ja liikkumiseen vaikuttaa monta asiaa: etenijä, lyöjä, monesko lyönti, montako paloa, paljonko tilanne on, montako lyöjää jäljellä jne. Kakkostilannepelaaminen ei ole välipelaajilla keskimäärin ihan niin rohkeaa kuin ykköstilanteessa ja esimerkiksi lähtöpesän saumoille ja keskipussille on paremmat tilukset. Kakkostilanteessa, samoin kuin ykköstilanteessa, välipelaajan sijoittumiseen ja liikkumiseen vaikuttaa olennaisesti rajassa olevan etupelaajan kyvyt pelata kovia vastaan, joka taas vaikuttaa 2-vahdin sijoittumiseen ja pelaamiseen. Jos rajakovaa ei uskalleta lyöjä, on 2-vahdilla mahdollisuus pelata kauempana ja keskempänä ja jos rajakova tulee siepparista läpi, rajakova ainoastaan torjutaan. Jos 2-vahti voi pelata kauempana ja keskempänä ns. torjuvana pelaajana, on välipelaajalla luonnollisesti mahdollisuus pelata keskempänä.

2-tilanteen välipelaajan sijoittumisessa on kahta koulukuntaa. Toiset välipelaajat pelaavat lähempänä ohitusnäppejä vastaan, toisten välipelaajien tärkeä tehtävä on tehdä maskia kakkoselta kärkkyvälle pelaajalle ja ottaa lähtöjä huonommiksi. Näin pelatessa ohitusnäppi on sallitumpi vaihtolyönti ja välipelaajan tehtävä on pelata keskipusseja ja kakkospuolen kovia vastaan.

Hyvä välipelaaja on hyvin lyöjää ja tilannetta lukeva, pallovarma, ketterä liikkumaan ja pystyy heittämään hyvin erilaisista asennoista. Hyvän välipelaajan prototyyppi on mielestäni esimerkiksi Severi Lassila ja naisten puolella uransa lopettanut Emma Körkkö. Odotan Konsta Kettusen ja Eeva Mäki-Maukolan nousevan nopeasti välipelaajien aateliin, heillä on kaikki tarvittavat ominaisuudet kunhan kokemusta kertyy.

Takalukijan pelaaminen

Takalukijan pelaaminen on siinä mielessä vapauttavaa, että hän ei voi päästää läpilyöntejä. Pelaamisella on vapaus, mutta tämä vapaus saattaa muuttaa sisäpelaajan pelaamista helpoksi: jos liikaa liikut ennen syöttöä ja heti syötön noustessa, on taka-apupelaaminen mahdollista. Monet vaihtolyöjät ovat harjoitelleet paljon taka-apupelaamista takalukijaa vastaan ja tehneet siitä itselleen helppoa. Yleisin tapa on lähteä lyömään 1- ja 2-tilanteessa menopesän saumaan ja kääntää keskelle “meni”- tai “nyt” -huudosta. Esimerkiksi Kiteen Pallon Valentin Ikonen on oiva pelaamaan taka-avulla niin takalukijaa- kuin myös välipelaajaa vastaan.

Takalukijan pelaaminen on muuttunut maltillisemmaksi kahdesta syystä: toinen on taka-apupelaamisen yleistyminen ja toinen välipelaajien siirtyminen keskemmälle. Hyvä takalukija on nopea jaloistaan ja juoksee poikki hiemankin epäonnistuneet menopesän saumalyönnit. Hyvä takalukija pystyy liikkumaan myös lähtöpesän saumaan ja heittämään vastakkaiseen suuntaan tehokkaasti. Yleinen tapa purkaa vaihtotilanteita on näet sitoa välipelaaja ns. uhalla kiinni lähtöpaikkaan ja kääntää lyönti lähtöpesän saumaan.

Edistyksellinen tapa pelata takalukijan peliä on katkoa myös vapaita lähtöpesän kumuroita ja puolipystäreitä poikki kopiksi. Näin pelatessa täytyy tunnistaa tilanne ja lukea lyöjää ja etenijää. Esimerkiksi palon jälkeisessä ykköstilanteessa halutaan usein ensimmäisellä lyönnillä rauhoittaa tilanne ja lyödä lähtöpesän vapaata lyöntiä. Hyviä katkojia ovat esimerkiksi 1-tilanteessa Antti Hartikainen ja 2-tilanteessa Mikko Kanala.

Linjan takatilannepelaaminen

Hyvässä takatilannepelaaminen ulkopelaajien saumatonta yhteistyötä.

Kulmapelaajien täytyy olla jaloistaan riittävän nopeita, jotta he pystyvät polttamaan syväkuvion pienistä lyönneistä. Toinen tärkeä ominaisuus kulmapelaajilla on muun ulkokentän auttaminen. Hyvät kulmapelaajat ovat opiskelleet lyöjien kääntömahdollisuudet ja auttavat rohkeasti muuta ulkokenttää kaventamalla keskelle ja leikkaamalla pussinpohjia poikki. Jos lyöjän askeleet viittaavaat kakkospuolen lyöntiin, on 3-vahdin tehtävä auttaa keskelle ja ottaa 3-polttaja mukaan, jos lyöjän aikeet viittaavat 3-puolen lyöntiin, on 2-puolen tehtävä auttaa. Parhaimmillaan koko ulkokenttä liikkuu viuhkana lyönnin suuntaan ja näin kumuroille ja saumalyönneille jäävät pienemmät tilukset. Auttaminen korostuu erityisesti Lippo-kuviota pelatessa, koska tässä tilanteessa kulmapelaajat näkevät paremmin etenijän lähdön ja pystyvät kaventamaan paremmin keskelle päin erityisesti, kun merkki ei ole päällä. Viime vuosien parhaat 3-kulmat ovat miehissä olleet mielestäni olleet Antti Hartikainen ja Timo Kallio. Hyviä 3-puolen kääntäjiä ovat viime vuosina olleet esimerkiksi Hannu Kiukkonen ja Jere Dahlström. He pystyivät ja pystyvät lyömään 2-puolen vauhdeistakin 3-rajalyöntejä ja heille kaventaminen on haastavaa. Esimerkiksi Roope Korhonen pystyy taas kääntämään oivallisesti 2-rajaan normaalivauhdeista.

Jos 3-vahti on hyvin peliä lukeva ja katkoo hyvin 3-pussit ja 3-luukut, saa 3-polttaja pelata syvemmällä ja pelata kumuroita ja 3-saumaa vastaan. Hyvä 3-polttaja on riittävän pallovarmuuden lisäksi hyväkätinen, tämä mahdollistaa syvyyspelaamisen ja kumuroiden ja saumalyöntien katkomisen.

2-vahdin ja 2-polttajan pelaamisessa korostuu se, onko merkki päällä vai ei. Ja vielä, tullaanko suoraan syötöstä vai väärät pois merkillä. Ilman merkkiä hyvä 2-vahti peruuttaa jatkelyöntien tilaa pienentääkseen, 2-polttajan tärkeä tehtävä on lukea lyöjän vauhtia ja pelata tappipelaajan yli lyötyä tai 2-jatketta vastaan. Pekka Peltomäen ohje oli lukea kyynärpäitä. Jos kyynärpäät nousevat, tulee usein kumuralyönti ja 2-puolen tehtävä on katsoa vauhdeista, tuleeko se tapin yli vai 2-jatkeelle.

Jos lyöjän vauhdit ja askeleet viittaavat tapin yli lyötyyn lyöntiin, hyvä 2-vahti paikkaa 2-polttajaa ottamalla keskelle päin ja pelaamalla 2-saumalyöntejä pois. Jotkut lyöjät osaavat näet kääntää tappikumuravauhdista 2-saumaan myöhästyneellä- tai väärät pois -merkillä.

Hyvä 2-vahti on ennen kaikkea pallovarma, sillä hänelle tulee prosentuaalisesti paljon kotiutuslyöntejä. Esimerkiksi Sami Haapakoski tai Konsta Kettunen. Hyvä 2-polttaja osaa lukea hyvin lyöjää, osaa liikkua moneen suuntaan ja omaa hyvän heittokäden, joka mahdollistaa syvyyspelaamiseen. Esimerkiksi Severi Lassila, Tuomas Jussila ja naisissa Eeva Mäki-Maukola.

Hyvä harjoitus on junioripesäpallosta lähtien ottaa koko linja ja etenijät mukaan harjoitukseen. Lyöjä ottaa erilaisia lähtöasentoja ja vauhteja ja lyö erilaisia lyöntejä eri merkeillä. Kun etenijä ei lähde, liikutaan yhdessä lyönnin suuntaan ja katkotaan vapaita lyöntejä, lentomerkillä pelataan pääasiallisesti paikkaa tai tullaan hieman vastaan, väärät pois -merkillä liikutaan vauhtien mukaan sivulle päin. Jopa jostain F-junioreista asti vauhtien mukaan liikkumista voi harjoitella esimerkiksi isolla pallolla valmentajan ollessa lyömässä ja koko joukkueen liikkuessa vauhtien mukaan. Painotuksia ja liikkumista harjoitellaan ihan Superpesiksessä asti, joten lyöjän lukeminen, yhteispeli ja liikkuminen ulkokentällä on tärkeä ja melko universaali harjoituksen aihe pesäpallossa. Junioreissa olisi tärkeää päästä pelaamaan paljon ja harjoituksissa normaaleissa putkilyönneissäkin vaatimaan lyöjää lyömään erilaisia lyöntejä, valmentajan huutaessa välillä merkin mukaan lähtöjä. Harjoitus ja kokemus tekevät tässäkin mestarin.

Kopparipelaaminen

Kopparipeli on minullekin lisää opiskeltava aihe. Sen pystyn sanomaan, että jos ennen vanhaan puhuttiin hakevasta ja varmistavasta kopparista, nykyään hyvässä joukkueessa molemmat kopparit pystyvät hakemaan ja heittämään. Hyvä koppari on moneen suuntaan liikkuva, pallovarma ja hyväkätinen.

Kopparipelaamisessa haasteen tuo Suomen talvi. Saliolosuhteissa on todella haastavaa keksiä peliä simuloivia harjoitteita, onneksi käytössä on monella paikkakunnalla isot hallit. Normaali putkiharjoitus vaatii keskittymistä ja asennetta ja on parhaimmillaan erinomainen harjoite koppareille. Aina ei tarvitse koko neli- tai viisiminuuttista hakea ja heittää, kannattaa ottaa joka lyöjälle minuutin-parin jakso, jolloin liikutaan pelinomaisesti ja heitetään pallo tappoheittona kotiin.

Hyvät kopparit lukevat lyöjän vauhteja, esimerkiksi voimattomille kentällemenijöille ja pystärivaihtajille molemmat kopparit voivat tulla vastaan, pystärillä on erittäin vaikea lyödä takaa läpi. Kopparit ovat voimakkaille vaakamailavaihtajille usein lähinnä torjuvia pelaajia yhdessä pesävahtien kanssa. Tällöin he pelaavat vaihtotilanteissa lähes takarajalta asti ja antavat yhdessä pesävahtien kanssa välipelaajalle vapaat kädet liikkua. Siksi ei kannata ihmetellä, jos vaakamailasurrainen tippuu silloin tällöin väliin parhaita koppareitakin vastaan.

Hyvät kopparit osaavat sivuussuunnassa porrastaa, tavallisesti esimerkiksi vasureille painotus on kolmospuolelle päin, jolloin isoin tilaa jää 2-jatkeelle, oikean puolen lyöjille painotus on taas hieman 2-puolivoittoinen, jolloin isoin tila jää 3-jatkeelle.

Hyvä koppari osaa ja jaksaa myös varmistaa heittoja ja lyöntejä. Esimerkiksi suurelle yleisölle tuntematon Sotkamon Janne Hyvönen jaksoi tehdä paljon “turhaa” työtä omalla liikkeellään. Vaikka tehtäviä saattoi tulla harvoin, olivat ne eskaloituessaan tuiki tärkeitä ja estivät ilmaisia pesänvälejä ja läpilyöntejä. Viime vuosien paras kopparipari on puolestaan ollut muutaman vuoden takainen Henri Puputti-Mikko Haukkala, joiden yhteispeli oli todella saumatonta, lisäksi molemmat pystyivät hakemaan ja heittämään.

Lopuksi

Lyöjän lukeminen ja kentällä liikkuminen on mitä suurimmassa määrin yhteispeliä ja tärkeä harjoiteltava asia junioreista lähtien.

Junioreille kannattaa myös opettaa puhumista kentällä: “lähti / ei lähtenyt / minä autan / minun vastuu / minä pelaan tämän lyönnin pois” ja niin edelleen. Matti Iivarisen lyhyt ohje ulkopeliin oli puhu-liiku-varmista ja näitä kolmea tekijää kannattaa ikäluokassa kuin ikäluokassa vaatia. Hyvä ulkopelaaja pelaa hyvin paitsi omaa sektoriaan, auttaa myös muuta ulkokenttää puheella, liikkeellä ja varmistamisella.

Merkkipeli

Yleistä

Merkkipelin päätarkoituksena on kertoa etenijälle, lyöjälle ja kaarelle miten toimitaan pallon noustessa lukkarin kädestä.

Merkkipeli on iso kokonaisuus. Niin iso, että asiasta tehdään monissa joukkueissa liian iso lasti pelaajille. Merkkipelin olisi oltava monipuolista, mutta ennen kaikkea tarpeeksi yksinkertaista, jotta lyöjälle, etenijälle ja kaarelle jäisi riittävän paljon aikaa pelin havainnointiin. Ajattelen sisäpeliä niin, että etenijä on sisäpelin kuningas, jonka ehdoilla sisäpeliä tulisi pelata. Toiset etenijät kykenevät sisäistämään paljon enemmän erilaisia merkkejä kuin toiset. Tärkeää olisi tuntea pelaajat ja heidän vastaanottokykynsä, jotta kognitiivinen kuorma ei kasva liian isoksi.

Oma pelinjohtofilosofiani merkkipelin suhteen pohjautuisi kahteen asiaan:

  1. Merkit olisivat oltava niin yksinkertaisia, että ne pystytään näkemään yhdellä silmäyksellä. Tämä taas johtaisi siihen, että merkkejä olisi suhteellisen helppo selvittää. Siksi opettaisin pelaajille monta yksinkertaista merkkiä, jotka olisi helppo sisäistää ja joita voitaisiin vaihtaa kesken ottelunkin. Tiedän, että jotkut ajattelevat asiasta päinvastaisella tavalla, esimerkiksi eräs arvostamani huippupelinjohtaja rakentaa jo harjoituspeleihin saman merkin jota käytetään läpi kesän. Pelaajat oppivat täten sisäistämään kauden mittaan merkin, joka on vaikea selvittää ja joka sisäistetään vaihe vaiheelta.
  2. Joukkueen tulisi päästä pelaamaan mahdollisimman paljon suoraan syötöstä (eli lento) -merkeillä. Tässä korostuu pelinjohtajan taito pelata lukkaria vastaan ja vaihdella merkkiä lukkarin heittelyiden aikana. Kun päästään pelaamaan suoraan syötöstä -merkeillä, etenemisaika on lyhyempi ja täten mahdollistaa lyöjälle monipuolisemman valikoiman lyöntejä.

Junioripesäpalloilijoille opettaisin alkuun pelkästään suoraan syötöstä merkin etenemisen opettamisen vuoksi, suoraan syötöstä -lähtö on helpompi sisäistää lyöjänä ja etenijänä. Väärän levitystä alkaisin opettelemaan jo E-junioreissa, koska myöhemmin tämä taito korostuu. Nopean väärän huutamista voisin alkaa opettamaan ehkä C-junioreissa. Merkeistä myöhemmin tässä artikkelissa.

Pelissä tulee silloin tällöin merkkivirheitä. Pelaajan toistuva merkkivirhe ei useimmiten ole pelaajan tyhmyyttä vaan pelinjohtajan liian vaikea merkki ko. pelaajalle. Kuten edellä mainitsin, on selvitettävä, miten pelaajaat pystyvät pelaamaan ja tarpeen mukaan on valmennettava  uusia asioita.

Merkin rakentaminen

Vinkkejä merkin rakentamiseen: vielä kerran, rakenna merkki oman ja pelaajien taitotason mukaisesti. Hyvä merkki on helppo näyttää ja helppo muuttaa, hyvä merkki on nopea näyttää ja katsoa.

Välttäisin sitä, että tietty merkki on päällä vain tietyssä paikassa, vaan lähtisin siitä, että pystyisin muuttamaan lentomerkistä lentomerkkiin, väärät pois merkistä lentomerkkiin, pois päältä päälle ja päältä pois eri tavoin ja ennen kaikkea nopeasti.

Merkkiä määritteleviä tekijöitä:

  • Väri tai värit
  • Värin paikka
  • Eri tasot (Eri tasoilla eri merkitys)
  • Värin tai viuhkan suunnat (esim. pelinjohtajaa päin / pesää kohti / syötönvalvojaan päin)
  • Vapaa käsi auki / nyrkissä / viuhkassa / lanteilla / taskussa
  • Peukalo / rystyset kentälle päin
  • 1., 2. tai 3:lla lyönnillä eri merkki
  • 0:lla, 1:llä tai 2:lla palolla eri merkki
  • Eri vuoropareissa eri merkki

Pelinjohtajan näyttämiä merkkejä

  • Lento (levitetään iso väärä vaihtotilanteessa)

Tämä lentomerkki on yleisimmin käytössä. Etenijän on tärkeää katsoa ensimmäisten askeleiden aikana kotipesään. Sopiva aloitusajankohta esim. E-juniorit.

  • Sikalento (lyödään kaikkiin syöttöihin)

Tästä lentomerkistä lähtisin liikkeelle G- ja F-junioreissa. On käytössä edelleen huipputasolla, jotkut Superpesis-pelaajat haluavat pelata tällä merkillä. Kuuluu lähes jokaisen Superpesis-pelinjohtajan valikoimaan edelleen ja käytössä esim. 0-2 -tilanteissa.

  • Nopea väärä (nousevaan palloon huudettavat väärät)

Yleistynyt erityisesti 1-tilanteissa, käytössä joskus myös 2-tilanteissa. Tässä merkissä kaarella on esim. kolme vääränhuutajaa, kaksi kulmassa huutamassa pieniä takavääriä ja yksi syötönvalvojan oikealla puolella huutamassa lyöjään päin tulevia vääriä. Käytin itse tätä Jyväskylän Kirissä pelatessani numerolla 2. Minulla oli kaksi vääränhuutajaa (Jyri Kyllönen ja Mikko Rantalahti), jotka saivat huutaa väärän nousevaan palloon. Harjoittelimme tätä pääetenijöiden kanssa niin paljon, ettei etenijän lähdössä ollut käytännössä eroa sikalentoon nähden. Mahdollistaa 2-tilanteessa esim. rajakovan lyömisen.

  • Iso väärä (kulma- tai takamailamies huutaa väärän ensimmäisellä askeleella)

Käytössä takatilanteissa, joissa halutaan ottaa iso väärä pois. Käytössä erityisesti vasureille. Merkki mahdollistaa saumalyöntien lyömisen, mutta ei yleensä haastolyöntejä.

  • Väärät pois (kaari huutaa kaikki väärät pallon lakipisteeseen asti)

Käytössä, kun pallo halutaan lyödä vaihto- tai takatilanteissa kopparille asti. Mahdollistaa kovien lyöntien ja pystäreiden / viistopystäreiden  käytön.

  • Kärkimerkki (vain kärki etenee)

Käytössä lähinnä junioripesäpallossa. Huipputasolla 1-2 -tilanteessa lyöjä näyttää omalla merkillään takaetenijöille luvat tai kiellot mennä. Ajolähdössä etenee kärki ja muut ottavat takavaihdon lyönnin jälkeen ellei käytössä ole

  • Takaetenemismerkki,

jolloin merkistä mennään myös kakkoselta, joskus ykköseltäkin. Tämän merkin käytöstä lisää edellisessä blogissani.

  • Kopinnosto (etenijä tietää seurata kopinnoston)

Harvemmin käytössä, yleensä pelinjohtaja näyttää sormella ylös

  • Automaattimerkki (lento tulee päälle väärästä tai heittelystä)

Paljon käytössä, tapoja on monia. Väärän jälkeen -merkki saattaa olla päällä jo ennen syöttöä tai laueta päälle huudetusta tai vedotusta väärästä. Automaattimerkki tulee päälle joko pienellä liikkeellä tai käytössä saattaa olla esim. yhden tai kahden nypyn jälkeen -merkki, jolloin viuhkan tai vapaan käden liikettä ei tehdä.

  • Pikamerkki (nopeasti merkki päälle)

Menee kaikkien muiden merkkien yli, näkyvä liike, esim. käsi taskussa tai lanteilla

  • Kieltomerkki

Esimerkiksi jossain asennossa merkki on aina päällä paitsi jos tietty väri näkyy tai on tietyssä paikassa.

  • Tolppamerkki (ennakoidaan tolpan tulemista)

Osa käyttää, osa ei. Itse käyttäisin, lisää edellisessä blogissa.

  • Hämylähtö-merkki

Tästäkin lisää edellisessä blogissa. Etenijä ottaa muutaman askeleen syötöstä ja pysähtyy. Käytössä vaihtotilanteissa erityisesti välipelaajaa vastaan ja kotiutuksissa kulmapelaajaa tai pesävahteja vastaan.

  • Kopsumerkki (lyödään vapaata lähtöpesän jatkeelle)

Voi olla myös lyöjän itsensä näyttämä merkki, etenijä lähtee joko mailasta tai seuraa itse lyönnin mallin.

Muita merkkejä

  • Taka-apu vaihtotilanteissa (meneekö välipelaaja, takalukija tai etupelaaja tiettyyn suuntaan, pelataan tavallisesti yhtä pelaajaa vastaan)
  • Maskin ohjaaminen takatilanteessa 1-pesälle ja 2 – pesälle
  • 1-tilanteen käsinäyttö etulukijan sijainnista, lähtöjen ottaminen
  • Mailamiehen merkeistä vapaan lyönnin suunta – avut kärki- ja takaetenijöille
  • Tappikumuramerkki (lähtö pesästä tai kolmoselta vähän irti ja omat lähdöt)

Lopuksi

Vuonna 2018 miesten Superpesiksessä tilastoitiin 222 ottelua. Väärien syöttöjen osuus, kun etenijä on kolmosella oli 5,3% (25557 syöttöä, 1364 väärää. Ajolähdössä väärien syöttöjen osuus kaikista syötöistä oli 7,5 % ja 1-tilanteessa 8,4%. Kun lukkarit antavat näin vähän vääriä, lisää se mielestäni houkutusta pelata lentomerkillä. Toisaalta taas lukkarien pitäisi mielestäni antaa vääriä enemmän.

Kotiutustaktiikoista

“Ensimmäiset juoksut me otetaan linjan etupuolelta ja kun linja on houkuteltu lähemmäksi, aletaan lyömään merkkaamattomia välilyöntejä”

Näin on joskus ottelupalaverissa suunniteltu. Santeri Haipuksen toivomuksesta avaan kotiutustaktiikoita ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Kotiutuspuolella en tosin koe olevani valtakunnan johtavia asiantuntijoita (vrt. lukkaripeli), mutta toki olen läheltä ja nykyään vähän kauempaa nähnyt ja seurannut nykykotiuttajien peliä ja kotiutustaktiikoita.

Omasta mielestäni hyvä kotiutustaktiikka sisältää monipuolisia vivahteita ja lyöntiratkaisuja. Ulkokenttä olisi pidettävä varpaillaan ja kotiutustaktiikka ei olisi ennalta-arvattavaa. Pelissä on monia kotiutustaktiikkaan vaikuttavia muuttuvia tekijöitä ja yritän niitä tässä blogissani availla.

Omat vahvuudet

Nykypäivän huippukotiuttajat luottavat hyvin pitkälti kaikkia joukkueita vastaan omiin vahvuuksiinsa. Nykypäivän trendi onkin lyödä omia parhaita lyöntejä, vastustajan heikkoudet huomioiden. Usein peli avataan omilla parhailla lyönneillä, vastustajan heikko kohta huomioidaan pelin edetessä ja kotiutusrytmin löytyessä. Jukka-Pekka Vainionpään vahvimmat lyönnit ovat kumurat ympäri kenttää, ja valtaosa juoksuista tuleekin merkkaamattomilla lyönneillä ja merkattu lyönti on usein vasta kolmas. Näemme toisaalta vanhoista Urheiluruutupätkistä, kuinka Sami Ahola lyö juoksuja enemmän merkatuilla lyönneillä. Hyvin kärjistetysti voidaan sanoa, että kumurakotiuttajat lyövät enemmän vapaata kuin vaakamailalyöjät.

Nykypäivän huippupesiksessä ulkokenttä on käytännössä aina tehnyt virheen, jos merkkaamaton vaakamailalyönti menee rajasta tai luukusta läpi. Vaakamailalyöjät ovatkin vuosien saatossa siirtyneet vapailla lyönneillä saumalyönteihin. Ulkokentät ovat järjestään niin hyviä, että miespesäpallossa tutkaan on lyötävä yli 170km/h, jotta saumat voivat mennä puhki.

Tämän päivän parhaat kotiuttajat lyövät hyvin sekä kumuraa että kovia vaakamailalyöntejä, tässä suhteessa huippukotiuttajat ovat monipuolistuneet. Ahola, Simo Eerikäinen ja Sami Joukainen olivat puhtaita vaakamailalyöjiä. Esimerkiksi Joukainen oli syksyisin usein vaikeuksissa, kun kelit heikkenivät ja pallo ei kulkenut yhtä lujaa kuin kesällä. Tämän päivän puhtain kumuramieskotiuttaja lienee Matti Latvala. Latvala ei lyö lujaa vaan on lähes puhtaasti kumuran varassa. Esimerkiksi Joensuu on pystynyt yhdistämään tietynlaisen ulkokentän painotuksen ja tietynlaisen syötön hänen kumuroitansa vastaan eikä Latvala ole lyönyt juoksuakaan viimeiseen viiteen kohtaamiseen Joensuuta vastaan. Roope tai Juha Korhoselle ei vastaavanlaisia painotuksia pysty tekemään heidän vaarallisuutensa vuoksi, tässä pari esimerkkiä nykypäivän monipuolisista kotiuttajista.

Pesis on pelinä edennyt evoluutiossa siten, että vapaita lyöntejä lyödään entistä enemmän hyvien kumuralyöjien ansiosta ja merkki on päällä usein vasta viimeisellä lyönnillä. Tähän toisaalta myös lukkarit ovat reagoineet. Tähän taas pitäisi nykypelinjohtajien reagoida voimakkaammin, mutta siitä tuonnempana.

Pelin vaihe

Esimerkiksi Eero Pitkäsen tyyli oli usein ottaa ensimmäisen vuoron ensimmäisestä palottomasta ajolähdöstä heti ensimmäisellä ja haastolyönnillä, esimerkiksi 2-rajanäpillä mies kotiin. Haastolyönnillä turvataan takavaihdot ja näin päästään vyöryttämään useasta ajolähdöstä. Sotkamolainen ja erityisesti Mikko Kuosmasen tyyli takavuosina oli voitetun ensimmäisen jakson jälkeen hyökätä rajusti toisen jakson ensimmäisessä vuoroparissa, hyvä esimerkki tästä esimerkiksi vuoden 2011 4. finaalissa kohdassa 1:05:00. Sotkamolainen tyyli on muutaman juoksun johtoasemassa myöhemmissä vuoropareissa lyödä vapaata kumuraa linjan taakse, jotta pelille saadaan kaivattua happea ja sisävuorolle pituutta.

Kotiutustaktiikkaa voidaan ajatella myös jatkumona, jossa taktiikka on suunniteltu jo etukäteen. Voidaan sopia esimerkiksi, että hyökätään alkuun, tuodaan linja lähemmäksi ja aletaan lyömään palloa väliin. Tai lähdetään lyömään vapaata ja toisella jaksolla aletaan hyökkäämään vastustajan heikkoihin kohtiin. Itse en kuitenkaan pelinjohtajana piirtelisi ennen peliä kovin pitkälle vietyä taktiikkaa. Tavallista onkin miettiä ensimmäisen juoksun tekotapa. Vimpelissä se oli mestaruusvuonna 2010 usein heti ensimmäisellä lyönnillä lentomerkillä pallo 2-saumaan hyvien maskien kautta.

Etenijät

Kotiutustaktiikkaan on luonnollisesti iso merkitys sillä, kuinka nopea etenijä on kolmosella. Nopea etenijä takaa lyöjälle monipuolisen lyöntiarsenaalin, samalla kun ulkokenttä ei voi vetäytyä kovin kauas vapaita lyöntejä torjuakseen. Hitaampia etenijöitä otetaan tavallisesti väärät pois -merkillä. Halutaan lyödä hyvään syöttöön ja lyödä pallo kopparille. Se, mikä saattaa jäädä huomioimatta, on ykkösellä ja kakkosella olevien etenijöiden juoksuvoima. Jos takaetenijät ovat nopeita, pyritään varmistamaan perävaihdot joko niin, että ensimmäisellä tai toisella lyödään pallo maihin tai jos jätetään viimeiseen, lyödään pallo varmasti kenttään. Jos takaetenijät ja erityisesti kakkosella oleva etenijä on hitaampi, laitetaan merkki usein hänellekin syötöstä päälle tai jos jätetään viimeiseen, lyödään 0:lla ja yhdellä palolla joko tahallinen laiton tai rajaleikkuri mallia laiton tai läpi. Jos taas kärkietenijä on hidas ja takaetenijät nopeita, on käyttökelpoinen taktiikka lyödä palloa jatkeille tai tapin yli (pesästä irti -lähdöllä) ja viimeisellä “antautua” ja varmistaa jatkuva ajolähtö nopeammille etenijöille.

Etenijöissä on isoja eroja, kuinka he osaavat lähteä vapailla lyönneillä. Esimerkiksi Antti Hartikainen ei ole nopea, mutta erinomainen kolmoselta lähtijä vapailla lyönneillä. Takatilanne pelataankin tavallisesti hänen vahvuuksiensa kautta eli lyömällä palloa kopparille.

Lukkari

Lukkarin pelaaminen vaikuttaa kotiutustaktiikkaan, mutta mielestäni sen pitäisi vaikuttaa vielä nykyistä enemmänkin. Jos lukkari ei uskalla antaa taktista väärää tai jos hän uskaltaa sekoittaa vasta viimeisellä lyönnillä, on turvallista pelata lentomerkillä ja hyökätä ensimmäisellä tai toisella. Lentomerkki mahdollistaa haastolyönnit, mutta lentomerkillä voidaan lyödä jopa tapin yli, koska useat 2-polttajat ovat merkkaamattomilla ja väärät pois -merkillä hyviä hakemaan tappikumuroita poikki, esimerkiksi Severi Lassila ja Tuomas Jussila.

Koska merkkiä siirretään hyvien kumuralyöjien ansiosta usein vasta viimeiseen, ovat lukkarit alkaneet viljellä syystäkin puolikorkeaa syöttöä takatilanteeseen. Toisaalta luotto on niin voimakas kumuroihin, ettei lyöntiä herkästi muuteta. Mielestäni puolikorkea- tai tolppamerkkiä tulisi viljellä nykypesiksessä enemmän ja lyödä palloa tällöin syvimmän pelaajan rystylle tai 2-saumaan. Vaikka aina ei juoksua tulisikaan, tämä merkki hillitsisi taatusti puolikorkean käyttöä ja varmistettaisiin se, että päästäisiin lyömään hyvään syöttöön vapaita lyöntejä.

Eri kuviot ja kuvionvaihdot

Nykypesiksessä on yleistyneet ns. Tahko-kuviot ja erityisesti käännetty Tahko / Tahko 2. (lisää eri kuvioista tästä linkistä). Nämä kuviot ovat entisestään lisänneet vapaiden lyöntien määrää. Lähimmän yli voidaan koko ajan paloriskittömästi ja toisaalta kuviot ovat normaalikuvioita alttiimpia läpilyönneille. Mielestäni Tahko-kuvioihin lyödään jopa liikaakin vapaita, koska lentomerkillä otetuille saumalyönneille on hyvät paikat, onhan linja on kaukana.

Kuvionvaihdot pohjautuvat nähdäkseni kahteen asiaan. Ensimmäisenä paineistaminen antaa lyöjälle, etenijälle ja kaarelle vähemmän aikaa reagoida ja lyöjälle vähemmän aikaa päättää lyönti. Toisekseen kuvionvaihdoilla suojellaan epävarmoja tai huonokätisiä koppareita. Kuvionvaihtoon ei kannata alkaa lyödä vapaita saumoja, kuten esimerkiksi Juha Korhonen sortui tekemään toissasyksyn finaaleissa. Pohjaisin itse kotiutustaktiikan kuvionvaihtoihin lyömällä lyöntejä, jotka menevät kuvioon kuin kuvioon. Toisin sanoen löisin vapaata keskelle taakse ja jatkeille. Kun lyöjällä on tällainen selkeä ratkaisu jo lyömään mennessään, ei kuvionvaihtoja tarvitse edes katsoa.

3-kopparin heittokäsi

Yleisimpiä takatilannekuvioita eli Lippo-kuviota ja perinteistä kuviota pelattaessa 3-kopparin heittokädellä on iso vaikutus kotiutustaktiikkaan. Yleisin vapaa lyönti näihin kuvioihin on lähimmän pelaajan yli lyöty kumura. Jos koppari on hyväkätinen (kuten esimerkiksi Henri Puputti tai Jussi Korhonen, naisissa esimerkiksi Virpi Hukka), joutuu etenijä ottamaan pari askelta irti syötön aikana ja palaa, jos lyönti jää lähimmälle pelaajalle kopiksi. Huonokätistä kopparia vastaan nopea etenijä pystyy lähtemään paloriskittömästi pesästä, jolloin vapaan kumuran lyöminen on henkisesti paljon helpompaa ja samalla turvallisempaa. Jos etenijä on irti ja palaa, jää luonnollisesti myöskin takavaihto ottamatta. Siksi hyväkätisiä 3-koppareita vastaan tappikumuraa lyödäänkin usein vasta kahdella palolla, tämä kuuluu ainakin sotkamolaiseen pelikirjaan.

Jäljellä olevat lyöjät

Jos lyöjiä on paljon jäljellä, voidaan viimeiselläkin lyödä vielä esimerkiksi rohkea saumalyönti. Koppi ei ole katastrofi, etenkin jos käytössä on etenijöitä ja etenijäjokereita. Nykypesiksessä yksittäisen juoksun lyöminen on vaikeaa, joten yhdellä palolla viimeiseen jätettäessä ei läheskään aina “antauduta” vaan lyödään jopa tapin yli. Jos lyöjiä on vähän jäljellä ja paloja vähän, pyritään tietysti turvaamaan takavaihdot. Jos taas lyöjiä on vähän ja paloja kaksi, mennään usein perässä kakkoselta.

Yllätysotot

2-3 -tilanteessa yllätysotot pohjautuvat paitsi yllätysmomenttiin, myös siihen, että 2-3-otolla vältetään ajolähtöä, jolloin päästään lyömään vapaata kumuraa ja täten saadaan kasvatettua lyöntimäärää takatilanteeseen. 1-3-tilanteessa voidaan myös ottaa karvausta vastaan merkatulla, mutta esimerkiksi sotkamolainen tyyli on usean pelaajan karvausta vastaan sitä vastoin ottaa merkki pois päältä ja lyödä vapaa saumalyönti, jolla etenijä ehtii kotipesään tuomaan “helpon juoksun”.

Yllätysotoissa lyönnit ovat tavallisesti näppejä, varsia ja pussinpohjia, mutta paras lyönti yllätysottoon on mielestäni keskipomppu, kun polttajat vetäytyvät vapaita kumuroita torjuakseen. Keskipomppu onkin lyönti, jonka jokaisen miespelaajan tulisi osata.

Yllätysmomenttia voi hakea myös ns. hämylähdöllä, jolloin etenijä lähtee syötöstä ja ottaa pari terävää askelta ja pysähtyy. Ideana on tuoda ulkopelaajia lähemmäksi syötöstä, jolloin lyöntivalinta on tavallisimmin rajaleikkuri tai luukkulyönti.

Takavaihdon merkitys

Yleisimmin takavaihto otetaan nollalla ja yhdellä palolla siten, että kun kakkosella oleva mies näkee, että lyönti menee maihin, hän juoksee kolmoselle. Takavaihtoja voidaan ottaa myös merkistä, esimerkiksi silloin kun merkistä lyödään rajaleikkuri tai kun ollaan tappioasemalla ja pitää tehdä useampi juoksu, erityisesti yhdellä ja kahdella palolla ja erityisesti toisella lyönnillä. Tällöin pallo lyödään kopparille ja kakkosella olevan etenijä lähtee hieman aiemmin kuin kolmosella oleva ja tavoitteena on voittaa pesänväli ennen kuin koppari heittää pallon kolmoselle. Yhden palon ajolähdöillä on toisella lyönnillä perusteltua ottaa merkistä takavaihto, koska jos lyönti jää sellaiseksi, että etenijä ei ehdi kotiin eikä takavaihtoa ehdi ottaa, on kahden palon 1-2 -tilanne erittäin haastava purkaa viimeisellä lyönnillä. Tällöin ulkopelaajat ryhmittyvät tavallisimmin peruskuvioon ja syötöksi valitaan tolppa, tavoitteena tehdä palo ykköselle.

Nykypesiksessä tehdään yleensä välipesillä ulkopelaajille maskia. Maskia tehdessä takavaihto jää silloin tällöin ottamatta, kun lyönnistä ollaan palaamassa pesään päin. Omasta mielestäni maskia ei kannata tehdä, jos etenijä ei pysty varmasti ottamaan takavaihtoa. Takavaihdon ottamisessa ollaankin mielestäni menty askel taaksepäin takavuosiin nähden.

 

Lukkaroinnista niin kuin sen näen, osa 5: Pelin rytmittäminen

Aiemmat aiheeseen liittyvät aiemmat julkaisut:

Lajinkehittämistyö Tunteet pelissä – tutkimus pesäpalloilijoiden tunnetiloista ja -taidoista

Osa 1: Lukkaroinnista niin kuin sen näen

Osa 2: Lautaskammon terminologiaa

Osa 3: Tunteista ja luonteesta

Osa 4: Lukkarivalmennuksesta ja lukkarin polusta

“Rytmiä, Pertsa”, Matti Iivarinen ohjeisti minua monet kerrat Alajärvellä pelatessani. Mitä on pelin rytmittäminen? Mikä on hyvää rytmitystä, mikä huonoa? Tässä jutussa kerron omia näkemyksiäni pelin rytmittämistä ja sen nykysuuntauksista.

Mitä pelin rytmittäminen lukkarin näkökulmasta on? Jos tiivistäisin pelin rytmittämisen Wikipediaan, kirjoittaisin sen jotakuinkin näin: “Pelin rytmittäminen lukkarin näkökulmasta on lukkarin taito tehdä oikeita valintoja oikealla hetkellä.” Pelin rytmittämiseen kuuluu erilaisten syöttöjen valinta, syötön nopeuden säätely, syöttö sopivalla hetkellä ja heittopeli. Mielestäni suuri osa tämän hetken lukkareista ei ole sisäistänyt oikeaa tapaa rytmittää peliä tai oikeammin, ei näe rytmityksen merkitystä. Tavoitteenani on antaa lukkareille ja lukkarivalmentajille näkökulmia pelin rytmittämiseen ja toisaalta, herättää keskustelua. Aina kun ei ole absoluuttisesti oikeaa tai väärää valintaa.

Rytmittämisen edellytykset

Lukkari ei voi rytmittää peliä kunnolla, jos pallo ei ulkokentällä liiku räpylästä räpylään tehokkaasti, jos pallo ei tule lukkarin räpylään lautasen päälle tai jos ulkokenttä ei ole valmiina lukkarin haluamaan rytmiin.

En koskaan pitänyt ulkopelaajien kommenteista “älä syötä liian nopeasti”. Lukkari on pelin kuningas ja lukkarin pitää päästä pelaamaan sellaista peliä kuin hän haluaa. Ymmärrän toki, että nykypesiksessä tulee välillä pitkiä siirtymiä ja silloin lukkarin on pysäytettävä peli. Muutoin ulkokentän on kaikilla mahdollisilla tavoilla tuettava lukkarin peliä.

Pelin rytmittäminen eri tilanteissa

0-tilanne

0-tilanteessa lukkarilla ei pitäisi koskaan olla kiire. Usein lukkarit pelaavat 0-tilanteen liian hätäisesti syöttöön kunnolla keskittymättä. Itse kärsin viimeisinä juniorivuosinani ja ensimmäisinä aikuisvuosinani jonkinasteisesta tolppakammosta. En pitänyt 0-tilanteesta vaan jopa salaa toivoin, että etenijä pääsee kentälle, ettei tarvitsisi syöttää tolppaa. Kierre johti siihen, että syötin tolppaa liian nopeasti, koska halusin päästä pois tilanteesta. Ja voitte arvata, että vääriä tuli paljon. Viimeisinä vuosina sain peukalokierretolpan myötä vakioitua 50:n tolpan testin 47-48:aan ja pystyin luottamaan siihen pelissäkin. Keskityin, hengitin syvään, käytin jotain avainsanaa ja syötin automatisoidun tolpan, joka pysyi hyvin lautasella. Viimeisinä vuosinani nautin 0-tilannepelaamisesta. Lukkareille siis vinkki, älkää hätäilkö 0-tilanteessa.

1-tilanne

1-tilanne on vaihtotilanteista staattisempi. Jos tilanteen purkaja pelaa etenijän kanssa omalla merkillään, tätä harvoin vaihdetaan heittelyiden välissä. Myös pelinjohtajat ovat staattisempia verrattuna 2-tilanteeseen. Pääsääntöisesti merkki on ja pysyy heittelystä riippumatta. Tästä johtuen merkin selvittely heittelemällä on perusteltua. Toisaalta paljon 1-tilannetta paljon purkaneena heittelyn aikana oli aikaa valita tilanteeseen sopiva lyönti. Myös ulkopelaajana pidin siitä, että syöttö tuli nopeasti. Joskus Huuskosen aikaan Vimpelissä tuskastuimme jatkuvaan heittelyyn ja vaadimme nopeampaa syöttöä. Lukkari on pelin kuningas, mutta kannattaa vähintään keskustella ulkokentän kanssa, mikä on sopiva rytmi.

Väärien käytössä suosin aikoinaan heti kysymysheiton jälkeistä pientä väärää lyöjää kohti. Lyöjää kohti tulevaa väärää ei voi oikein levittää pois ja on kaarelle vaikeammin huudettava kuin pieni takaväärä, tämä korostuu kun pelataan nopean väärän peliä. Minulla oli aina ulkokentälle syöttömerkki, jolla syötin lyöjään päin väärän. Hyvää 1-rajanäppiä tai rajakovaa ei syötöstä pystynyt lyömään joten koko 3-puoli pystyi kaventamaan keskelle päin ja siepparin kanssa taistelimme 2-rajanäppiä vastaan.

Jos etenijä paljastaa merkin eikä mitään tapahdu, väärän käyttö on perusteltua. Väärä 1-tilanteessa ei haittaa niin paljon, etenijä lähtee joka tapauksessa suhteellisen läheltä pesää. Itse rytmitin aikoinani 1-tilannetta siten, että jos vastustajajoukkueella oli 80%:n ykköskärki ja 60%:n kakkoskärki, annoin kakkoskärjelle 1-tilanteessa paljon väärää alle ikään kuin syötiksi. Toiveina oli, että väärä alla kakkoskärki olisi lähtenyt pelaamaan, sillä todennäköisyys 1-tilanteesta 3-tilanteeksi syntymiselle oli vain 36%.

Välivaihe 

Nykypesis on mennyt siihen suuntaan, että pitkiäkin ulkopelaajien siirtymiä tapahtuu, esimerkiksi 1-tilanteen kulmasta 2-tilanteen kulmaksi. Tässä välivaiheessa en voi antaa kuin yhden vinkin: vaadi pallo nopeasti räpylään ja käytä futistermein pausaa. Odota, että siirtymät on huolella tehty ja pelaajat ovat paikoillaan, ennen kuin heität kysymysheiton. Jos 1-tilanteesta tuli 0-2 -tilanne, syötä. Kerron kohta, miksi.

0-2-tilanne

Monen pelinjohtajan lempitilanne. Lukkarille haastava tilanne, yleensä pyritään kentälle, mutta korkeaa ei oikein voi antaa, koska peli on menetetty, jos merkki on päällä. Ulkokenttien pitäisi pelata 0-2 -tilannetta nykypesiksessä kuten 1-2 -tilannetta, koska merkki on niin usein päällä. Kentällemeno ei haittaa niin paljon kuin helppo vienti. Lukkareille annan kaksi vinkkiä:

1. Älä nypi. Älä anna pelinjohtajalle mahdollisuutta pelata merkinvaihdon kautta. Nyppysyötöllä et voita mitään, nyppysyötön jälkeinen syöttö on pelkkä arvaus, vaikka etenijä olisikin paljastanut merkin tai toisaalta jos ei ollut lainkaan menossa. Jos lähdin jostain syystä itse nyppimään, nypin kaksi kertaa ja jos etenijä oli passiivinen, heitin usein väärän. Pelinjohtajat eivät aina reagoi ensimmäiseen nyppyyn mutta jos nyppyjä tulee kaksi ja jos etenijä on molemmilla kerroilla passiivinen, tulee pelinjohtajalle kiusaus laittaa merkit päälle ja ottaa helppo vaihto. Muistan erään maukkaan kärpäsen Jouni Itävalosta juuri tällä tavalla.

2. Käytä väärää. 0-2 -tilanteet pelataan yleensä sikalennolla eli kaikista syötöistä lyödään. Isolla kenttäväärällä lukkari saa usein kärpäsen ja seurauksena on 0-tilanne ja vuoropari puoliksi ohi. Mitä väärä haittaa? Jos väärä on heitetty, on se merkki vastustajan pelinjohtajalle, että lukkari on hereillä ja yllätysmomentti on käytetty. Väärän uhka myös pitää pelinjohtajan varpailla jatkotilanteissa. Lisäksi kun väärä on alla, ulkokenttä voi tulla lähemmäksi eikä helpolle vaihdolle ole paikkaa. Jos 0-2 -tilanteessa vaihdetaan saumakovalla niin se on Risto Ojanperää lainatakseni “Poks ja onnea”. Tällöin vaihto saakin tapahtua.

1-2-tilanne

“Ei pääse pelaamaan ollenkaan”, tuskaili Mikko Kuosmanen kerran Jyväskylässä, kun laitoin palloa ilmaan koko ajan ensimmäisellä.

1-2-tilanne erottaa hyvät pelinjohtajat keskinkertaisista. Tässä tilanteessa entiset lukkarit ovat yleensä vahvoilla. Esimerkiksi Jani Komulainen ja Juhani Lehtimäki ovat erinomaisia 1-2-tilanteen pelinjohtajia. Lehtimäen kanssa Kirissä pelasin yli 70% tilanteista siten,että aluksi oli peruutus ja lyöntivalinta oli 2-jatke. Jos lukkari heitti ja etenijä oli passiivinen, kääntyi merkki lennoksi ja lyöntivalinta oli ohitusnäppi/ kääntönäppi taka-avulla 1-vahtia vastaan.

Lukkarit heittelevät aivan liikaa 2-tilanteessa, piste. Heittelyllä saa yleensä vaan misinformaatioita informaation sijaan. Jokainen kohtuullinenkin pelinjohtaja osaa vaihtaa merkkiä etenijän liikkeiden mukaan lennosta lentoon, lennosta pois tai pois päältä lentoon. Vaikka etenijä paljastaisikin merkin, seuraava syöttö on pelkkä arvaus.

Itse pelasin Jyväskylässä kokonaisen kauden 2-tilannetta siten, että syötin käytännössä aina ensimmäisellä. Kauden loputtua Titania-tilastot osoittivat, että meitä vastaan 2-3- välillä oli sarjan kolmanneksi hitaimmat etenemisajat. Ja minulla oli sentään sarjan ylivoimaisesti heikoin, kolme kertaa leikattu, käsi. Etenijät pääsevät heittelyn seurauksena hyvään lähtörytmiin ja useimmat lukkarit tekevät sen virheen, että syöttävät heti pallon ilmaan selkeän alkuasennon kautta ja antavat etenijälle mahdollisuuden vauhtilähtöön. Itse suosin ja suosittelen etenijän pysäyttämistä. Pysäytä parin sekunnin alkuasennolla etenijä ja laita pallo ilmaan. Janne Heimosen tyyli oli hyvä, mutta se oli poikkeuksellisen nopea. Tunnista syöttötuomarin asentolinja, jos se on salliva, pyri poikkeukselliseen nopeaan syöttöön lyhyen syöttöliikkeen kera. Jos linja on tiukka, pysäytä asento ja etenijä. Itse käytin ja harjoittelin paljon syöttöä katse etenijään. Tämä hämäsi usein etenijän ja lähtö oli heikko.

Koska kannattaa 1-2 -tilanteessa sitten heitellä? Neljä pointtia.

  1. Pelinjohtaja on kykenemätön pelaamaan merkinvaihtopeliä
  2. Kärpäsen mahdollisuus on todellinen
  3. Etenijän kärkkyminen ei ole tasapainoista vaan hötkyilevää
  4. Jos pelaat huippuvaihtajaa ja -etenijää vastaan. Tarkoituksena ei tällöin olekaan muuta kuin väsyttää etenijää tulevaa takatilannetta varten.

Jos käytät väärää, käytä se heti ilman nyppyjä. Usein pelinjohtajat pelaavat toisin kuin Lehtimäki, lennon kautta. Hyvä pelinjohtaja vaihtaa 1-2 -tilanteessa merkin, mutta ei aina vaihda merkin tarkoitusta. Etenkin näitä pelinjohtajia vastaan nyppiminen on turhaa. Keskinkertainen pelinjohtaja vaihtaa pois päältä lentoon tai lennosta pois päälle, ja tällaisia pelinjohtajia vastaan pystyy pelaamaan myös nyppyjen kautta.

Kaiken kaikkiaan lukkarit käyttävät liian vähän väärää 1-2 -tilanteessa. Etu on sisäpelijoukkueella ja lukkari on usein ainoa, joka jotain voi tehdä. Väärä alla peli on usein menetetty mutta niin se on myös silloin, jos väärää ei koskaan tule ja pystytään pelaamaan koko ajan lennolla. Itse suosin 1-2 -tilanteessa pientä väärää itseeni päin. Tavoitteenani oli aiheuttaa sekaannusta ja heikentää lyönnin laatua. Usein lyöntivalinta oli 2-rajanäppi tai 2-rajakova ja näitä lyöntejä sain paljon laittomiksi.

Ylipäätään jokaisella väärällä syötöllä tulee pesäpallossa olla jokin tavoite. Nykypesis on mennyt niin tarkaksi, että harvoin otetaan kärpäsiä, voitto tilanteesta on laiton lyönti tai lyöty lyönti, jolla etenijä ei mene.

1-3- ja 2-3 -tilanteet

Käyttäkää vääriä! Viekää yllätysmomentilta pohja pois! Aiheuttakaa 1-3-tilanteen vaihtoon sekaannusta! Väärä alla, 2-3-tilanne, ottakaa hieman lähempää ja estäkää näpit ja pussinpohjat. Jos 2-3-tilanteessa merkataan ja lyödään pallo saumasta läpi tai väliin, voit vain onnitella vastapuolta. Jos aistit, että merkki voisi olla päällä, älä nypi.

Esimerkiksi hyvät lukkarit, kuten Janne Kivipelto ja Ville Väliaho viime vuoden välieräsarjassa olisivat voineet paljon rohkeammin pelata 2-3 -tilanteet väärän kautta. Molemmat nyppivät, sillä saatiin toki merkki pois päältä, mutta palon mahdollisuus vietiin pois. Juhani Lehtimäki pelasi finaaleissa yhden 2-3 -tilanteen pois päältä lentoon nypyn jälkeen Juha Puhtimäellä, tuloksena oli juoksu. Hyvät pelinjohtajat voivat siis vaihtaa merkkiä myös 2-3 -tilanteessa.

Jos etenijä on sahannut paljon, pitää 2-3 -tilanteet pelata ehdottomasti puolikorkealla. Kukaan pelinjohtaja ei ota kotiin parin näpin jälkeen, ellei etenijän nopeuskestävyysominaisuudet ole täysin poikkeavat.

Ajolähtö

Nostan jälleen esiin Juhani Lehtimäen ja vuoden 2015. Meillä oli sarjan nopeimmat jalat kolmoselta kotiin (Ilkka Ylitalo, korkeisiin kennoihin 30m 3,63) ja poikkeuksellinen lyöjäjokeri Hannu Kiukkonen. Ylitalo paljasti lennolla merkin nypittäessä ja kaikilla muilla kuin sikalennoilla oli passiivinen. Lehtimäki käytti tätä hyväkseen ja suunnitelma oli usein tämä: ensimmäisellä puolilennolla 3-rajaleikkuri, jolla kaikki etenivät (hyvä valinta tämäkin, Hannulla oli erinomainen leikkuri) ja jos lukkari nyppäsi ja Ylitalo ei paljastanut merkkiä, merkki vaihtui sikalennoksi ja taivas oli auki. Monta monituista kertaa lukkari erehtyi nyppäämään kerran ja antoi nypyn jälkeen puolikorkean syötön. Tämä toimi erityisesti Mika Väisästä vastaan, joka ei käytännössä koskaan syöttänyt heti.

Nykypäivän parhaat pelinjohtajat vaihtelevat siis merkkiä takatilanteessakin jonka seurauksena nyppiminen muuttuu turhaksi. Katson lukkaripelin rytmitystä tiettyjen indikaattorien kautta ja yksi sellainen on syöttää heti taktinen väärä, joko ensimmäisellä tai toisella. Sytyin, kun katsoin talven hallipeliä KeKi-SoJy, kun nuori Aapo Komulainen syötti toisella taktisen väärän ensimmäisen lyönnin jäätyä tapille käsiin ja palautusheitto oli nopea. Toisesta ääripäästä nostan Kalle-Tapio Huuskon, joka viime vuonna ja talven halleissakin nyppäsi 90%:sti kerran lyönnillä kuin lyönnillä (usein vielä muutaman terävän kävelyaskeleen kera) ja valitsi sen jälkeen syötön. Pidän, kun normaalirytmiä sekoitetaan ja vääriä käytetään uskaliaasti. Pelinjohtamisen yksi perusideoista on mielestäni päästä pelaamaan lennolla aina kun mahdollista ja suhteessa tähän vääriä käytetään liian vähän.